Yritin aloittaa postausta Helloconista, mutta jostain syystä Flickrissä oli tapahtunut kummia, ja huomasinkin heti, että kärsivällisyyteni oli lopussa ennen kuin se ehti alkaakaan, joten jätin koko homman sikseen tällä kertaa. Ehkä sitten kun on energisempi olo. Ei minulla kyllä vieläkään ole paljonkaan kuvia sieltä conista, mitä nyt jokunen, jonka olen sieltä täältä kähveltänyt. Laitan kyllä sitten kuvien alle kyllä nimet että kuka otti. Mutta en jaksa odottaa viikkotolkulla virallisia kuvia, joten jospa huomenna saisi kerrottua siitä sitten jotain.
Mutta ei nyt.
Kello on 01.23 ja nukkumaankin voisi mennä. Emo ja veli olivat täällä viime yön, tulivat kanssani purkamaan parvisängyn ja pakkaamaan ja siivoamaan, sensellaista. Nyt täällä vasta ankeaa onkin, seinät kaikuvat. Joka paikka on vain täynnä laatikoita, patja mahtuu lattialle sinne jonnekin väliin. Pyykkikonekin on nyt tässä olohuoneessa poissa tieltä, että sai siivottua vessan kunnolla. Pesen pyykkiä seuraavan kerran sitten muuton jälkeen. Olisin kyllä ihan mielelläni lähtenyt nyt jo sinne Rovaniemelle, mitä minä täällä vielä kaksi viikkoa kökin. Haimme koulustakin jo työni pois. Mutta ensi viikolla on lääkärinaika, ja hoitajalla pitää vielä käydä myös. Öyh. Tällä kertaa ei oikeastaan ihan hirveästi ahdista ja stressaa etukäteen muutto, olen yrittänyt miettiä mahdollisimman paljon kaikkea muuta.
Aina kun tulee kurja olo jostain, ihan pikkuruinen paha mieli ihan pikkuruisesta typerästä jutusta (esim siitä kun liimasin vahingossa hienon tarran tyhmään paikkaan ja nyt se on siellä forever), läikähtää musta vesi jossain kylkiluiden takana. Sitten en pysty enää keskittymään mihinkään. Omituisen sellainen... hmm... häilyväinen olo. Veitsenterällä koko ajan. Pienikin tuulenvire ja fiuuuu.
Niinkuin yhtenä iltana kun veli sanoi fb:ssä jotain vähän tyhmää, niin kaikki tyhmä mitä se on ikinä minulle sanonut läiskähti tulvana mieleeni ja sitten olikin monta tuntia kauhea adrenaliini suonissa, pumppu hakkasi, pää pyöri, ajatukset junnasivat, itku ei halunnut loppua, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Lopulta kaivoin esille Muumipeikko ja Pyrstötähden, kun hämärästi kesken kaiken tajusin, etten ole ikinä lukenut sitä, vaikka se on ollut hyllyssäni aina. Sitten rauhoituin ja pulssikin laski, pääsin lopulta nukkumaan.
En taas osaa sanoa, mistä nämäkään uudet tuntemukset nyt sitten johtuvat. Sellaiset käsittämättömät tunnevirrat pyyhkäisevät yli ihan yhtäkkiä yllättäen ilman varoitusta, kuten vaikka äkkinäinen muistamisen hetki siitä hienosta tarrasta joka on ihan väärässä paikassa, ja mikä vahva pettymyksen tunne. Kesken hampaidenpesun jokin hemmetin vakava päätös jostain asiasta, koko elämästä, niin voimakas tunnelataus. Ja sitten ei pysty keskittymään ollenkaan enää siihen mitä oli tekemässä, ei pysty pesemään hampaita kunnolla puhtaiksi, ei pysty katsomaan Youtube-videota loppuun saakka, ei pysty lukemaan kirjan lausetta pisteeseen asti. Pakko heittää kaikki ja vain istua tuntemassa se omituisen järkyttävä uusi tunne, kunnes se on ohi.
Ehkäpä muuttostressistä kertoo eniten nyt se, kuinka jumissa vasen hartia on. Ai hemmetti. Ja vaikka täällä oli juuri kylässä J, ammatiltaan hieroja, ja emo, joka tekee intialaisia päähierontoja, niin ei muka ollut missään välissä aikaa yhtään möyhiä tuota paakkua, joka joskus on ollut toimiva lihas. Tai rypäs lihaksia.
Pallaskissasta (arokissa) olen puhunut ennenkin, mutta tässä on sellainen villikissarotu kuin Kiinanaavikkokissa (kiinanvuorikissa). Sillä on tupsut korvissa, ja sekin on vähän uhanalainen. Enjoy.
Villikissat on kivoja. Nyt mietin liikaa sanaa kissa ja siitä tuli ihan tyhmä.
Noniin! Mitä voisinkaan kertoa viime viikonlopusta?
Äh, en ole ikinä elämässäni kokenut sellaista tunnetta. En tiedä edes, mitä sanoa. Lauantai oli yksi elämäni hienoimmista päivistä tähän mennessä, ihan taatusti. Mutta nyt olen täällä coninjälkeisessä masennuksessa ja on vähän hankala hehkuttaa. Eikä minulla ole edes kuvia Helloconista itsestään yhtään ainoata, nope! Koska oli niin jännää, ei tullut edes mieleen kaivella kameraa esiin joka välissä. Odottelen tässä, että saisin vohkittua muilta kuvia ja videoita.
Sitä odotellessa voin kuitenkin kertoa perjantaista! Olin nukkunut huonosti monta yötä putkeen, puhumattakaan junassa istumapaikalla viettämästäni yöstä, mutta perjantaiaamuna pääsin serkun luo parin tunnin nokosille, joten sitten päivällä jaksoin ihan hyvin käydä keskustassa sun muuta.
Ezeei, kaimani täältä pohjoisesta lensi myös Helsinkiin perjantaiaamuna, joten treffasimme siinä päivällä aamupalan/brunssin/lounaan merkeissä. Olin kyllä vähän hidas ja odotutin sitä raukkaa jonkin verran...
Ehdimme pikku hetken olla Kampissa, kun tuli aika lähteä rautatieasemalle, jonne oli sovittu pikku miitin tapaamispaikka. Jännitin vähäsen, koska näkisin livenä vihdoin sen ensimmäisen ja tärkeimmän lolitavaikuttajani, Iiran. Hänen ansiostaan tuolloin 2010 törmäsin lolitatyyliin IRC-galleriassa, ja innostuin siitä. Miitti oli järjestetty siksi, että Iiran ystävä Tomo saisi tutustua vähän Helsinkiin ja suomalaisiin tyyppeihin ennen conia.
Kaimat! Hyvin tuulee.
Kävimme TokyoKanissa ja kahvilassa. Muutaman sanan sain vaihdettua sinä päivänä myös Iiran kanssa, ja totesin, että hienolta ihmiseltähän se vaikutti, ei lainkaan yliluonnollinen tai etäinen, niinkuin netin upeista ihmisistä tulee joskus kuviteltua. Enimmäkseen jutskasin kumminkin Ezeein ja ShaDow:n kanssa, tutumpia kun ovat.
En muista tuon kahvilan nimeä... Se oli hyvin vanha, osittain lasinen, torin lähellä.
Kahvilan jälkeen osan oli jo mentävä, loput lähtivät vielä kauppahalliin ja museoon muistaakseni. Minua jo väsytti aika tavalla, mutta kello oli vasta neljä, ja tiesin, että viettäisin illan yksin serkun asunnolla, koska se oli iltavuorossa. En aivan niin aikaisin vielä halunnut sinne kökkimään, joten päätin kävellä. Keskustasta sinne oli arviolta kolmisen kilometriä, ihan hyvä matka. Minulla oli kartta ja kompassi, kuten kunnon landepaukulla kuuluu! Ostin pienen kompassin kerran monenmonta vuotta sitten Helsinginreissulla, koska olen aina ollut siellä aivan sekaisin, ihan täysin pallo hukassa, mitään ymmärtämätön mistään suunnista. Nyt kun sain tutkiskella vähän karttaa ennen keskustaan lähtöä, olinkin yhtäkkiä varsin hyvin perillä kaikesta. Aijaa, näinkö päin tämä kaupunki onkin!
Oli oikein hyvää treeniä tassutella yksin ja nähdä maamerkkejä. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tiedä missä olen, minne olen menossa, ja että Helsinki on sittenkin ihan jees, eikä ahdistanut lainkaan.
Aina ennen Helsinki on tosiaankin ahdistanut minua kamalasti suuruudellaan ja sekavuudellaan (noh, Rovaniemeen verrattuna!). Keskellä metsää minulla on kaikki hyvin ja löydän kotiin, olenhan peikko. Mutta nyt tuntuu, että voisi minusta kaupunki-ihminenkin tulla, ainakin osittain, ainakin silloin tällöin lyhyiksi ajoiksi.
Vähäsen turisteilin ja löntystelin, ja löysin upean levykaupan, josta ostin jotain eeppistä. Se kumminkin tulee minulle postissa vasta tässä jokin päivä, jostain Euroopasta, joten en kerro vielä mikä se on. En siis saanut mitään fyysistä vielä mukaani. Mutta putiikki oli cool! Se oli sellainen pieni labyrintti, ihan täyteen tupattu, ja siellä soi kyllä ihan kamala kappale uudestaan ja uudestaan. Olisin kaivellut siellä kauemminkin, jos ei olisi ollut niin kuuma ja tunkkainen ilma.
Kävin matkalle sattuneesta kaupasta hakemassa vähän iltapalaa ja löysin serkun asunnolle ilman ylimääräisiä mutkia. Sää oli mitä ihanin, käveleskelin ilman takkia siellä. Olisin halunnut olla ulkona pidempäänkin, mutta väsytti kovin ja jalatkin jo alkoivat huutaa hoosiannaa, joten kuuden aikoihin perille päästyäni aloin suosiolla iltapuuhiin, ja pääsin kai kymmenen aikoihin jo sänkyyn, vaikka unta en kyllä saanut. Hyvä kuitenkin, että oli rauhallinen ilta yksin (serkku tuli puolenyön aikoihin töistä), koska lauantaina oli aikainen herätys ja supermenopäivä.
Tässä ne namit, joita ostin TokyoKanista. Vähän randomilla kokeillen, kun sieltä ei löytynyt mitään niistä, mitä tilasin silloin kerran J-listiltä.
Melonitoffee oli parasta! Söin jo kaikki. Taas oli oikein hedelmäistä, tunnistettava cantaloupemelonin maku, ei mitään yyyh-esanssia.
Pakko kokeilla Pockyja ensimmäistä kertaa, joten valitsin mansikkaisia. Yllätyin positiivisesti, supermakeita, mutta aivan nameja.
Villinä korttina nämä Quattrot. Jotain keksiä ja suklaata ja matchaa. Näh, en hirveästi pitänyt. Mutta söin silti jo kaikki.
No oli pakko, koska niin kuvottavan soma pussi. Luulin pehmeiksi ja vähän ällöiksi, mutta olivatkin kovia ja pikkuisen kirpeitä. Tarrakin tuli mukana!
Iih kääreissä oli niin somia kuvia! Sinisessä on kaksi pientä lammasta pupupukuisen Kittyn kanssa. Keltaisessa pupupukuinen Kitty taluttaa pikkuista puudelia. Vaaleanpunaisessa se on vain soma.
Sain siellä serkun kämpällä tietysti rauhassa ottaa asukuviakin ennen meikkien pesua ja yöpaidan päälle pukemista. Olin perjantaina lähes samoissa vaatteissa kuin olin ollut junamatkalla, freesiä. Lisäsin vain aamupäivällä päikkäreiden jälkeen tuon liivin, päärusetin, pörrötin tukan ja meikkasin. Ei minulla ollut oikeastaan matkalaukussa juuri muuta kuin conivaatteet, hygieniatarvikkeet ja yöpaita, ei mitään vaihtoasuja jaksanut raahailla!
Todellisuudessa en kuljaillut Helsingin kaduilla avojaloin.
Jospa jossain vaiheessa sitten kertoisin siitä conipäivästä. Pro kuvaajien kuvat tuskin tulevat jakoon vielä moneen viikkoon tai kuukauteen, mutta jos jostain saisin muutaman kuvan vohkittua muilta kävijöiltä.
Perjantain hyvä fiilis sai kyllä oloni toiveikkaaksi ja mielen korkeaksi!
PS: Postauksen otsikko vihjaa, minkä harvinaisuuden ostin sieltä Music Hunterista...
Taas on ilta ja taas tulee paha olo. Joka ilta. Viime yö oli ihan naurettava, suljin kyllä koneen yhdeltätoista, mutta valvoin silti jotain tekemässä ainakin neljään. Typerä päivä. Piti nukkua niin pitkään. Hoitaja soitti aamupäivällä, että on sairaana, ja perui ajan, joten jatkoin unia... ja jatkoin vähän lisää... ja vielä vähän...
Pushing Daisies on ihan kiva, ei kyllä sellainen AAAH OOOH LOISTAVAA kuin jotkut ovat antaneet ymmärtää, ainakaan vielä, mutta tykkään. On kiva katsella sarjoja ja unohtaa. Sain minä kuitenkin jotain tehtyäkin tänään! Helloconin asu on nyt valmis, olihan se melkein valmis jo aikoja sitten, mutta piti ommella rusettia, ja nappeja nilkkaimiin ja paitaan, ja väkertää pääasiaa. Hyvä tuli. Minun oli kyllä tarkoitus tänään myös kokeilla asua päälle kokonaisuudessaan, ja tehdä meikkitesti. Pläh. En ole edes käynyt ulkona lainkaan.
Ylihuomenna lähden Helsinkiin. Siitä sen täytyy johtua, tämän olon, jännityksestä.
Mutta Limingan vanha hautausmaa on edelleen kiva.
Vietin siellä eilen luullakseni pari tuntia. Istuskelin kolmessa eri paikassa kuuntelemassa ja katselemassa, ei palellut kun oli aika tyyntä, oli oikein rauhallista ja rattoisaa, sain vain mietiskellä. Sotkin sormet pihkaan ja pörröhupparin neulasiin ja sammaleeseen.
Minulla oli mukana kvartsi, koska halusin siitä kuvia auringossa. Ja nukke, jotta sain toiseen blogiin myös kuvia. Ja kettu, ihan vain henkisenä tukena.
Mieleni teki tämän jälkeen vielä kävellä, joten matkasin Halpa-Halliin ostamaan irtokarkkia ja puuterivipan. Hyvä päivä, eilinen (paitsi yö).
Tämä päivä ei niinkään. Mutta jospa huomenna taas.
Yritän kirjoittaa mahdollisimman tarkasti viime öisestä unestani. On tärkeää, että tämä uni löytyy jostain kirjoitettuna, ja vaikka aamulla raapustinkin muistikirjaan sen pääpiirteissään, haluan kirjoittaa vielä uudestaan, paljon tarkemmin.
Se alkoi kuin elokuva. Katselin jännittävää kohtausta, ja mietin, onko tämä oikeasti jokin elokuva, onko tämä oikeasti olemassaoleva, jonkun tekemä. Pieni poika, alle kymmenvuotias. Niin voimakas. Maailma, jossa osalla ihmisistä on Lahja, kyky muokata ja tuottaa energiaa erilaisilla tavoilla. Tämä poika oli aivan erityisen voimakas, hän pystyi luomaan energiasta melkein mitä vain, ja hänet oli lähetetty taistelemaan Kauhua vastaan. Hopeainen Kauhu, jolla oli yksi suuri silmä. Pieni vaaleatukkainen poika ei edes näyttänyt pelokkaalta, kun hän salamannopeasti keskitti suunnattoman määrän energiaa käteensä ja löi sen Kauhun läpi, niinkuin suuren miekan, ja siinä samassa energia olikin kadonnut, jäljelle jäi vain suuri reikä, joka kulki Kauhun läpi päästä päähän. Pojan oli pakko syödä Kauhun keskiö, sen perimmäinen voiman lähde. Silmä. Näin lähikuvassa, kuinka pojan käsi kaivoi suuren silmän mustan mönjän keskeltä ja tunki sen kokonaan suuhunsa, pureksi vaivalloisesti ja nieli. Sitten pojan silmät alkoivat hehkua keltaisena, kun energia virtasi hänen suonissaan.
Sitten olin minä, maailmassa jossa lapset eivät saaneet pelätä hirviöitä. Äiti tuli sänkyni ääreen, kerroin, että vaatekaapissa on hirviö. Äiti vastasi "ehkä onkin, mutta ei niitä saa pelätä, sinä olet voimakkaampi!"
Lapsi syntyy Lahjan kanssa, joka voimistuu lapsen kasvaessa. Aikuisuuteen tultaessa voima kuitenkin alkaa huveta, ja viimeistään sitten, kun on aika tuottaa omia jälkeläisiä, suurin osa voimasta siirtyy niille. Äitini oli yhä selvännäkijä, hän pystyi järjestelemään ajan rippeitä niin, että sai häivähdyksiä tulevaisuudesta, mutta Lahja heikkeni koko ajan. Minä sen sijaan vahvistuin. Kävin vuosittain testeissä, kuten kaikki muutkin lapset, testeissä, joista valittiin sopivia kukistamaan Kauhuja. Joskus niitä tuli harvoin, joskus vain muutaman kuukauden välein.
Sitten olin nykyhetkessä, 24-vuotias, siis vanha, aikuinen. Lahjan pitäisi alkaa heiketä koska vain, eikä minua silti oltu koskaan valittu taistelemaan Kauhuja vastaan, vaikka olin voimakas. Pystyin luomaan ympärilleni tavattoman kirkkaan Auran, joka suojasi minua. Pystyin luomaan illuusioita, kaivautumaan varovasti toisten mieliin, hämmentämään, sekoittamaan, ja minulla oli Katse, eräänlainen tapa hypnotisoida. Pystyin liikkumaan hitaasti, kuin näkymätön, niin ettei kukaan edes huomaisi minun liikkuneen tai noteeraisi lainkaan olemassaoloani. Pystyin myös liikkumaan äärimmäisellä nopeudella lyhyitä matkoja. Äiti oli nähnyt jo minun lapsuudessani näyn, että minä tulen vielä taistelemaan Kauhuja vastaan, ja pelännyt puolestani siitä asti.
Tiesin, tuon "epilogin" tapahtumien sattuneen noin vuosi sitten, viimeksi Kauhun saapuessa ihmisten keskuuteen. Tuosta pienestä, voimakkaasta pojasta puhuttiin edelleen. Kauhuja oli kolmenlaisia. Hopeainen, pitkulan ovaalin muotoinen, jolla oli silmä. Musta, suorakaiteen muotoinen, jolla oli aivot. Ja Pimeä, kolmiomainen, jolla oli sydän. Hopeainen ja Musta olivat kiinteän oloisia, ne heijastivat valoa ja ne oli helppo tappaa kuin fyysiset olennot, Pimeä sen sijaan imi itseensä kaiken valon ja oli juuri ja juuri ei-olevainen, ei-fyysinen, jotain plasman, kaasun ja energian välillä.
Sain kutsun viimeisiin testeihin. Eikä minua valittu. Sen jälkeen olin virallisesti aikuinen, eikä minun tarvitsisi enää käydä testeissä tai taistella. Sitten kuitenkin jostain kiiri sana, että toisessa kaupungissa joku näkijä oli nähnyt, että Kauhu on tulossa, ja tällä kertaa se olisi Pimeä. Minut kutsuttiin uudestaan testeihin melkein heti edellisten jälkeen, olin kummissani. Arvelin, että nyt sitä mennään, ja olin tietysti oikeassa. Näytin taas kerran tuomareille suuren, kirkkaan Aurani, ja he katselivat toisiaan merkitsevästi.
En tiennyt, miten Pimeän voi kukistaa. Siihen ei käy tavanomaiset aseet, ja se tunkeutuu välittömästi mieleesi, kun se pääsee lähelle. Koko maailman mielisairaalat olivat täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet puolustautua, eivät osanneet pystyttää muureja mielensä ympärille. He joko makasivat liikkumatta sängyssä, silmät kauhusta ammollaan, kunnes kuolivat nälkään ja unenpuutteeseen, tai sitten ryömivät huoneidensa lattialla kirkuen, ja jotkut riehuivat silmittömästi kaiken ympäriltään tuhoten. Tiesin tämän, olin nähnyt sen, enkä voinut olla pelkäämättä. Miten huijaisin Pimeää, joka on niin voimakas?
Keskustelin vanhan miehen kanssa, joka oli kerran kukistanut Pimeän. Hän oli käyttänyt erikoista taktiikkaa, houkutellut Kauhun hylättyyn kerrostaloon, pieneen huoneeseen, jossa hän oli pystynyt hämmentämään sitä tarpeeksi iskeäkseen. Arvelin, että hämmentäminen olisi nimenomaan valttikorttini. Keräsin pari laatikollista tarvikkeita, ja matkustin junalla kaupunkiin, jonne näkijä oli sanonut Kauhun tulevan.
Junamatkalla melkein heräsin tästä unesta. Aloin tiedostaa, että unimaailma ympärilläni oli pelkkää unta, ja juuri ja juuri tunsin patjan selkäni alla. En kuitenkaan ollut valmis heräämään vielä, joten keskityin tiedostamaan vain junan penkin allani, ja laatikot jaloissani. Uppouduin takaisin unimaailmaan.
Järjestin väijytyksen hylättyyn tehtaaseen tai johonkin vastaavaan suureen, monimutkaiseen rakennukseen. Pystyisin taivuttelemaan Pimeän tulemaan sinne mielenhallintakikallani. Täytin koko huoneen silmillä. Maalasin niitä seiniin ja lattioille, erilaisia, eri kokoisia. Raahasin sinne monenlaisia esineitä, nukkeja, joilla oli suuret tuijottavat silmät, ja kaikenlaista kiiltävää.
Sinä iltana, kun näkijä oli kertonut Kauhun saapuvan, seisoin tehtaan katolla katselemassa ympärilleni. Pitelin kädessäni suurta veistä, johon olin sitonut suuren määrän energiaa ja ajatuksiani, aikomuksen repiä Pimeän kahtia. Näin, kuinka ihmiset vetäytyivät turvapaikkaan, suuren taloon, joka oli suojattu. Siellä ihmisten mieliin ei pystyisi tunkeutumaan mikään. Menin silmähuoneeseen odottamaan. Asettauduin pimeimpään nurkkaan, suojasin itseni näkymättömällä Auralla, ja aloin kutsua Kauhua luokseni.
Pian mieleni oli niin tiukassa yhteydessä Kauhuun, että tunsin sen läsnäolon hyvin voimakkaana, melkein fyysisenä tunteena. Sitä on hankala selittää. Olin melkein yhtä sen kanssa. Sillä ei varsinaisesti ollut ajatuksia tai tunteita, mutta tunsin sen sisällä vellovat liikkeet silti. Huoneen ovi oli raollaan, ja pian näin jo ihan omin silmin, kuinka mustanmusta Pimeä lähestyi. Sillä ei ollut minkäänlaisia piirteitä, ei mitään, mihin katse olisi voinut kiinnittyä, ja sen kolmiomainen muotokin häilyi juuri ja juuri erottuvana. Ihmettelin, miten se voi katsoa niitä kaikkia silmiä, kun sillä ei ole silmiä. Keskityin kuitenkin purkamaan energiaa jokaiseen huoneessa olevaan silmäpariin, kaivautumaan syvemmälle Pimeän sisään, hämmentämään sitä. Se ei tajunnut, mikä niistä kaikista silmäpareista kuului minulle. En räpytellyt, en katsonut pois. Tuijotin järkähtämättä samalla kun keskityin kaikella voimallani niihin kaikkiin silmiin, kuin jokainen niistä olisi ollut minun, kuin olisin nähnyt niillä kaikilla, ja lähestyin Kauhua äärimmäisen hitaasti. Liikuin huomaamatta, näkymättömästi, ja jatkoin tuijottamistani. Tunsin, kuinka Kauhu näki yhtä aikaa jokaisen pienen yksityiskohdan huoneessa, minua lukuunottamatta.
Hetkeni oli tullut. Keskitin vielä viimeisen energiapurkauksen kädessäni pitelemääni veitseen, loikkasin yhtäkkiä suurnopeudella ja työnsin veitsen kahvaa myöten Pimeyteen, sitten olin siinä jo kyynerpäitä myöten. Viilsin nopealla liikkeellä koko Kauhun halki ylhäältä alas samalla kun se päästi käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman kuolonäänen, ja tiesin, että ihmiset turvapaikassa asti kuulivat sen.
Pimeys ja sen sisältä tulviva musta aineeton aine valuivat hitaasti kohti lattiaa, ja minä olin itsekin kokonaan musta kaivaessani sieltä syvältä sisältä Pimeyden sydäntä. Minun olisi pakko syödä se ja imeä sen energia itseeni, vain Kauhuilta ryöstetty energia varmistaisi ihmiskunnan säilymisen. Jos keskiön jättää syömättä, sen energia menee takaisin Kauhuille, mutta minä saisin sen ihmisille. Kenties joskus tulevalle lapselleni.
Löysin lopulta harmaan, kovan köntin, jonka leikkasin veitsellä osiin, ja yökkäillen jyrsin sitä kauan aikaa. Se oli kovaa ja sitkeää ja kammottavan makuista, mutta joka suupalalla tunsin voiman virtaavan sisääni ja ympärilläni. Silmäni alkoivat hehkua keltaisina.
Herätessäni unessa soinut musiikki soi vielä päässäni, mutta enää en saa siitä otetta. Se oli sopiva tuollaiseen pimeään scifimaailmaan, metallinen, agressiivinen. Mutta tämä kappale kuitenkin muistuttaa sitä ihan pikkuisen, siis hyvin pikkuisen, unen musiikki oli paljon menevämpää ja tosiaankin agressiivista, ja siinä ei ollut laulua. Joka tapauksessa:
Etenkin alku ja n. kahden minuutin kohdalla alkava instrumentaaliosio tuovat jotenkin tuon unen mieleen.
En ole pitkiin pitkiin aikoihin nähnyt näin yksityiskohtaista, juonellista ja seikkailuntäyteistä unta. Enkä näin merkityksellistä unta. Se on erittäin tärkeä, näen heti siinä paljon alitajuntani liikkeitä, mistä mikäkin kertoo. Tätä pitää pohtia paljon. Nämä ajatukset tulivat juuri oikeaan aikaan. Juuri oikeana yönä. Unen jälkeen herätessä ei kannata heti nousta ylös, varsinkin jos uni jäi kesken. Tämä uni oikeastaan jäi kesken jossain vaiheessa, kun heräsin, mutta makasin silti silmät kiinni varmaan pari tuntia miettimässä sitä. Se on melkein sama asia kuin unen näkeminen, koska mieli on vielä vähän unenpöppörössä, ja ajatukset liikkuvat samansuuntaisesti kuin nukkuessa. En enää tiedä, mitkä yksityiskohdat lisäsin heräämisen jälkeen, koska se on kaikki samaa massaa, eikä sillä ole mitään väliäkään. Se on nyt kokonainen.
Oli jo aikakin värjätä tukka! Sininen tarttui kauniisti lyhempiin osioihin, mutta latvoista tuli vähän epämääräiset, kun yritin violetilla. Jospa pitäydyn vähän aikaa sinisessä.
Merenneito!
Kasaripäivät jatkuivat. Tosin poseerata ei oikein jaksanut, joten mökötyskuvia.
Mutta tänään oli aika hyvä päivä! Taas minimiitti, ja päätin viimeisillä roposillani matkata Ouluun. Kohta asun taas Melankolisessa Mestassa, eikä pääse miittailemaan niin usein. Tällä kertaa olo oli jo aamusta hyvä, ei ahdistanut, jaksoin laittautua, en söhlinyt bussiaikataulujen kanssa, oli sievä olo. Päätin kerrankin olla lolitassa ilman peruukkia, kun nyt taas tämä armas kasaritukka on ihan elinehto. Suunnitelmissa oli sekoittaa jotain trad gothia lolitaan, mutta en jaksanutkaan tehdä kovin eeppisiä meikkejä, enkä halunnutkaan sataa kerrosta revittyjä sukkahousuja kun oli nuo uudet sievät Kiinasta jne...
Mutta tuli siitä silti ihan jänskä look. Vähän gothic, vähän classic, vähän punk ja vähän jopa steampunk?
Tämä hame on kyllä yksi parhaista - ellei paras - lolitaostoksistani koskaan. Se on kai ollut minulla jo sen viitisen vuotta, se oli niitä ihan ensimmäisiä lolita-asioitani silloin aikoinaan, ostin sen halvalla käytettynä kai Huuto.netistä tms, ja se on alun perin Fanplusfriendin. Tai puolihamehan tuo taitaa olla? Sellainen takaa avoin. Voin laittaa erilaisia hameita alle ja muuttaa sen tyyliä. Se on aina yhtä sievä ja käytännöllinen ja minun tyyliseni. Mutta ostettaessa se oli ehkä jopa pikkuisen löysä vyötäröltä, nyt ihan vähän kiristää, olinhan tuolloin melko reilusti alipainoinen.
*squat*
Peruukittomuus oli ihan hyvä idea, koska hemmetinmoinen tuuli. Minulla ei ollut laisinkaan edes hiuslakkaa, tupeeraus vain, niin tukka kyllä meni tuulen mukana ihan jännästi. Vaan peruukin kanssa olisi ollut pahempi. Yhyy haluan kasvattaa sivusiilen pois, se on jo viisisenttinen, mutta toisaalta tahtoisin joskus pitää tukkaa näinkin...
Kahvilassa oli pöllö, halusin siitä kuvan. Kaima otti, ja minulle tuli creepy silmät. Hyvä tuli.
Minulle tuli miitissä kyllä muutaman tunnin päästä vähän huono olo, varmasti osittain vedenpuutteen takia ja osittain hameiden kiristyksen takia. On aina yhtä auvoisaa tulla kotiin ja vaihtaa lolitat yöhousuihin.
Yritän kovasti olla ajattelematta sitä, että Hellocon on jo viikon päästä. Ehei, ei suinkaan, ei tarvitse stressata ja ahdistua! EI TARVITSE EI SE OLE VIIKON PÄÄSTÄ!!
Toisaalta lohduttaa, kun tiedän, että kaikki muutkin stressaavat ja näkevät painajaisia ja ovat viime hetken asukriiseissä ja sensellaista. Samanlaisia hölmöjä me olemme kaikki <3
Koko päivän soi päässä Laura Jenna Elli Noora Aleksanda Kamilla Jurvanen...
On jokunen kuva viime lauantain minimiitistä, jonne en jaksanut erityisemmin pukeutua, eikä olo ollut ihan paras, ja niiden bussiaikataulujenkin kanssa sähläsin, mutta oli silti ihan mukavaa. Maakuntamuseossa ja sellaista.
Yritin ottaa selfietä Hiski Piskisen korvat päässä, mutta eiväthän ne edes näy.
Koiramäkijuttuja, kauniita mekkoja, nukketaloja, Oulun historiaa, sensellaista.
Miitin jälkeen menin kyläilemään M:n ja Sahun tykönä, kuten tavallista. Sain taas mukaan vaatteita, kuten tavallista.
Sitten on ollut kasaripäiviä tällä viikolla. Kolmen päivän takkuja on ikävä harjata pois. Mutta iso tukka on niin kiva!
Tuli pieni paketti.
Söccess!
Ei niissä sukissa lukenutkaan "Mon Stars"... vaan MOON STARS ÄÄLIÖ OPETTELE LUKEMAAN!
Mutta ooh nyt minulla on super ihkuja sukkahousuja ja ihan superduper ihkut sukat.
Tänään on ihan hyvä päivä. Vaikka aamu oli aika kurja ja oli erittäin hankala päästä sängystä ylös ja makasin vaikka kuinka kauan jossain angstisuossa siellä. Mutta sitten kävin postissa ja värjäsin tukan ja sain puhelun...
Se kämppä! Se on minulle! Se ei välttämättä ole vielä vapaa kesäkuun alusta, voi olla, tai ehkä kesken kuukauden tai sitten lopusta, ei ollut varma vielä miten edellinen asukas muuttaa pois. Ja se on tosi kallis asunto verrattuna edellisiin missä olen asunut. Varsin iso kumminkin, sanoiko se 41 neliotä vai miten se oli. Se on hyvin lähellä keskustaa. Siellä on oma terassi/parveke. Minun pitää muutaa kirjat takaisin Rovaniemelle ja käydä lääkärissä, tarvitsen sairaslomaa ja ehkä vammaistukea tai jotain. Äh, raha-asiat. Noh, ne kyllä jotenkin aina järjestyvät.
_in_XiNing_Wild_Zoo.jpg)
