Trash

Kolmelta alkoi jo hämärtää tänään. Äiti kielsi murehtimasta etukäteen mutta ahdistaa silti ajatus koko pimeästä talvesta.

Ensi viikonloppuna on pakanavuoden tärkein juhla, mutta en jaksa kyllä välittää yhtään. Hyllyllä on viisi kurpitsakoristetta, mutta eihän täällä saa edes polttaa kynttilöitä. Ostin pikkuisen aidonkin kurpitsan, mutta en jaksakaan kaivertaa sitä. Perjantaina on nuortenryhmän halloween-juhla, lupasin mennä torstaina leipomaan. En jaksa. Huomenna on puutyö. En jaksa.

Olen maratoonannut veljen kanssa Game of Thronesia koska se on ollut kipeänä ja minä olin jäänyt jumiin jonnekin kakkoskauden alkuun. Nyt olemme puolessavälissä kolmoskautta. J:n mielestä minun olisi pitänyt tänään tulla katsomaan se loppuun, mutta en jaksa kävellä sinne. Olisi pitänyt käydä ostamssa ruokaa, mutta en jaksanut. Olisi pitänyt käydä suihkussa eilen illalla tai tänä aamuna, mutta en ole jaksanut, enkä ehkä jaksa tänä iltanakaan.

Koneellani on nyt Linux syystä joka on liian pitkä ja tylsä selitettäväksi. En pidäkään siitä. En saa ladattua tarvitsemiani ohjelmia. En yhtään pidä siitä, että tutut asiat muuttuvat yhtäkkiä hankaliksi ja pitää opetella tekemään ne uudella tavalla.

On raskasta. Mikään ei ole niinkuin pitäisi. Mitään en jaksa tehdä, tai mitä jaksaisin en voi, ja mitä voisin en jaksa. Kello on 20 yli neljä ja täällä on ihan pimeää.

En muista kuinka monen viikon takaa on pilvimekkoasu. Käytiin äitin kanssa katsomassa Marnie - tyttö ikkunassa sinä päivänä.

En voi sietää näitä kuvia, en oikein edes osaa sanoa miksi. Julkaisen äkkiä enkä katso enää.

Dearly departed

En usko että kukaan oikeasti nauttii siitä, kun valvoo koko yön. Ehkäpä teinit, jotka tekevät sitä ensimmäisiä kertoja. Ehkä jossain kolmannenkymmenennen valvotun yön kohdilla se alkaa käydä tylsäksi. Nyt saattaa olla menossa jo jokin sadas, en tiedä. En minä oikeasti halua valvoa koko yötä, luulisin. Ja oikeasti jos olisin mennyt sänkyyn ennen puoltayötä, olisin ehkä saanut unenkin. Nukkumisessa vaan on jokin juttu ihan selvästi. Ihmiset, joita ahdistaa ja joilla on paljon ongelmia, he tuntuvat valvoskelevan usein. Vaikuttaa siltä, niinkuin sille ei olisi mitään järkevää syytä, mutta on sille. Se vain on hankala selittää.

Olen tekemässä karkkivaihdon erään jenkeissä asuvan nettikamun kanssa. Saan halloween-namusia, ja kamuli saa nastya salmiakkia ja maailman parasta Fazerin suklaata, muun muassa. Hyvä diili. Aika kalliiksihan se lopulta tulee, erityisesti postikulut, mutta se on sen arvoista sitten, kun oma paketti saapuu. Haikailen yhä kaksi vuotta sitten halloweeniksi saamani namupaketin perään. Sese vasta oli elämää.

Pääsen ehkä sittenkin vielä käymään siellä puutyöryhmässä, yksi ohjaaja vei minut viime maanantaiaamuna yhtäkkiä yllättäen, kun soitin sille valittaakseni siitä oman ohjaajani tuuraajatyttösestä. En tykkää siitä. Onneksi oma ohjaajani tulee ensi viikolla takaisin. Sitten sen kanssa pitää jutella, josko saisin maanantaisin kyydin puutöihin, voin ihan hyvin kävellä takaisin. Jaksoin taas ihan pikkuisen innostua siitä jännästä projektistani, kun sain sen nyt hyvin alulle. Pitää ensi viikonloppuna hakea iskältä lisää puuta.

En olekaan käynyt iskälässä moneen viikkoon. Ahdisti se juttu, josta olen maininnut, ja sitten on ollut hommaa. On niin ankea olo, ettei haittaa oikeastaan yhtään vain mököttää kaupungissa kämpällä. Pöh ja pah. Mutta huomenna pitäisi kyllä lähteä sinne, jos veli ei mene niin jollakin muulla kyydillä. Haluan nähdä mummoakin, olen nähnyt mummosta kaksi kertaa unta viikon sisällä. Siellä voi käydä kylässä matkan varrella.

Pakko kertoa unesta: Mummo ja veli olivat viettäneet joulua yhdessä, ja unessani mummo kertoi minulle elävästi tarinaa siitä, kuinka he olivat bilettäneet ja vetäneet amfetamiinia ja iskä oli joutunut vain kokkaamaan niille. Mummo siinä valitti, kuinka iskä oli tehnyt ihan liian vähän ruokaa. Ja sitten niillä oli ollut jokin jännä tilanne ja siitä oli ollut hankala selvitä amfetamiinitöhryissä ja jotain sellaista. Mummo selitti ihan tohkeissaan ja naureskeli koko ajan ja minä olin hämmentynyt.

Sellaista.

Nyt tuntuu ihan typerältä kun tämä postaus on jo näinkin pitkä enkä ole vielä kirjoittanut oikein mitään enkä enää muista mitä itse asiassa tulin kirjoittamaan ja miksi ja pitäisikö tätä vielä jatkaa vai antaa olla jo.

Elämä on niin tyhjää ilman kisua. Kaipaisin myös hevosten seuraa, olisi mukava jos jossain lähellä olisi jokin heppapaikka missä saisin käydä eikä tarvitsisi ressata sinne menemisestä (yeah right eipä vissin) eikä aloittaa mitään ratsastustunteja, saisi vain hengailla tallilla, ja siellä olisi tallikissoja ja hauvakin. Mutta en ikimaailmassa uskaltaisi mennä minnekään kysymään että saako täällä hengailla, enkä uskaltaisi kysyä saako tänne tulla lapioimaan kakkaa ja rapsuttelemaan tyyppejä. Olen mietiskellyt tällaista hengailutallia jo muutaman vuoden. Limingassakin oli sellainen tallipaikka ja kävelin siitä kerran ohi ja tiesin etten ikimaailmassa uskaltaisi mennä sinne sanomaan mitään. Huoh. Elämä on ihan liikaa minulle.

Kävin viime yönä läpi jok'ikisen kirjanmerkkini, joita olen tallennellut vuosien mittaan. Pelkästään imdb:ssä oli merkattuna yli sata leffaa ja sarjaa, jotka pitäisi kai joskus katsoa. Lisäksi oli ihan jäätävä määrä reseptejä ja nettikauppoja, jokunen sarjakuva ja muuta sellaista. Ei hemmetti.

Lost children

Torstaina oli se lääkäri. Äiti oli siellä mukana, ja kesti kaksi ja puoli tuntia koko homma. Lääkäri sanoi olevansa melko varma, että minulla on asperger, mutta toki menen vielä testeihin, jotta saadaan virallinen tieto. Luin kirjan Toisin, kirjoittanut Paula Tilli, kun ohjaaja lainasi sen minulle, oli kyllä aika mielenkiintoinen. Hoksasin myös, että ei minulla nyt kovin monen asian kanssa ole mitään suurensuuria ongelmia, niinkuin jokapäiväisessä elämässä, kuten joillakin muilla asperger-tyypeillä. Kai. Kirjoittaminen tuntuu nyt ihan hemmetin tönköltä ja epämukavalta.

Jostain syystä joka päivä vituttaa ihan armottomasti. Koko ajan kiukuttaa ja kiroiluttaa kaikki. Vielä viikko sitten luulin sen johtuvan nälästä, mutta eipäs ollutkaan. Vituttaa jos teen mitään ja vituttaa jos en tee mitään. On omituinen ahdistus koko ajan, ankeus, ahdistaa ja harmittaa ja surettaa ja vituttaa, aamusta iltaan ja yölläkin. Yritän keksiä jotain mielekästä tekemistä, mutta ihmistenkin seurassa oleminen on ihan kamalaa, tumblr ja koko netti on ihan kamala, eikä oikein mitään kehittävääkään jaksa tehdä. Olen käynyt tänään ja eilen ruokkimassa ja ulkoiluttamassa Teasean kisua taas, kun ne ovat poissa, ja ainoastaan kisun seurasta on tullut hetkellisesti vähän parempi mieli. (Riesaa ei vieläkään saa ajatella.)

Oikeastaan asioiden ostamisestakin tulee hetkellisesti vähän parempi mieli, mutta kisu auttaa tehokkaammin.

En kai sitten käy enää puutyöryhmässä, vaikka olinkin ihan innoissani projektistani siellä, ehdin jo aloittaakin sen. Mutta koska en saa mitenkään enää kyytiä sinne, ja tiedän jo ihan varmaksi, että aamulla en pääse sinne asti kävellen tai pyörällä (oma pyöräkin on vainaa), niin se kai siitä sitten. Sekin harmittaa ihan älyttömästi. Ihan sama vaikka joku vikisisi että olen laiska ja blaablaa ja pitää sen verran jaksaa ja blaablaa ja yrittäisit nyt edes ja blaablaa, koska se joku ei tiedä. Että minua ärsyttää kuinka ihmiset kuvittelevat hyvää hyvyyttään neuvovansa, avaavat nerouden arkkuansa, tuomitsevat ja kuvittelevat kaikkea eivätkä kuitenkaan tiedä mitään.

En osaa kirjoittaa mitään järkevää, en mitään. Olen syönyt tänään vaikka mitä, ihan oikeaa ruokaakin. Ei tämä kaikki voi johtua syömättömyydestä.

Ostin karkkia mutta ei tee kyllä yhtään mieli. Aioin yrittää paeta todellisuutta elokuvaan, mutta sekään ei oikein halunnut toimia. Nyt kai sain sen lopultakin tekemään niinkuin pitää. Kohta voin paeta. Ehkä. Jos se toimii.

Ohjaajani on ensi viikon lomalla ja sen tuuraajaksi tuli joku ihan uusi, joku ihan nuori tyär, minua nuorempi, mitä hemmettiä. En voi sanoa sille mitään enkä soittaa sille enkä pyytää siltä apua enkä päästää sitä tänne. Mitä hemmettiä.

En koskaan saanut puhuttua isän kanssakaan siitä mieltäni painavasta asiasta, ja nyt on kai jo liian myöhäistä. En jaksa mitään enkä tahdo mitään enkä jaksa enkä tahdo. Tai oikeastaan tahtoisin mieluusti mennä peiton alle itkemään.



PS: En oikein jaksa kirjoittaa blogiin mitään kuulumisia. Jos jostain syystä kiinnostaa, voi kai seurata instassa, sinne postaan melkein joka päivä, luulisin. Esimerkiksi en kai koskaan kertonut blogissa sitä, että leikkasin tukan ihan lyhyeksi, tai jotain. Enkä kyllä ole kertonut instassakaan sitä, kuinka helvetisti tämä tukka nyt minua ahdistaa. Ja niin edelleen. Mutta anyways.

So sweet

Viime viikonloppu.

Kun pukeudun lolitaan, voin muutaman tunnin ajan tuntea oloni itsevarmaksi, sieväksi, sosiaaliseksi ja iloiseksi.

Anxious bunny

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, torstaisin on joogaryhmä. Se on aamulla, ja minun pitäisi herätä viimeistään yhdeksältä. Kello on nyt puoli kaksi, eli ei ihan hirveästi, mutta... Noh. En tiedä. Suljin jo kaiken ja pesin naaman ja hampaat ja luulin olevani menossa nukkumaan, mutta sitten tuli paha olo, enkä mennytkään. Inhoan sitä hetkeä, kun on matkalla sänkyä kohti. Siinä tulee usein paha olo. Jossain hampaiden pesun, valojen sammuttamisen ja hupparin riisumisen aikana.

Tuumasin, että tämmöinen tuettu asuminen. Ööh. Tietävätköhän lukijani siitä, millaista se käytännössä on? Tai kiinnostaakohan niitä yhtään, jos vaikka kertoisin? Minä ainakin muistan, kun kävin ihan ensimmäistä kertaa tutustumassa tähän mestaan, ja ajattelin että ei helevetti, en kyllä ikinä tuonne muuta. Ajattelin, että kyylätään ja hyysätään melkein kuin jossain laitoksessa. Ja no. Onhan tässä nyt vähäsen jotain samaa. Vähäsen. Mutta sitten jäin asiaa pohtimaan - itkettyäni ensin koko sen illan - ja tulin tulokseen, että kun yksin asuminen kerran tuottaa minulle jonkin verran vaikeuksia, niin kai sitä voisi kokeilla. On kumminkin ehkä vähän outoa, että minä olen itse asiassa asunut omillani jo vuodesta -10, mutta se on vieläkin jotenkin vaikeaa. Luullakseni suurin osa täällä asuvista asuu ekaa kertaa poissa kotoa, mutta en voi varmaksi sanoa. Ja mitä vaikeuksia minulla sitten on ollut, joiden perusteella äiti tätä tukiasuntoa ehdotti? Ei hirmuisia. Kaupassa pystyn yksin käymään, yleensä, ihan helposti. Aika usein jaksan kokatakin ihan omin avuin, ja aika usein ihan oikeaa muonaa. Erityisesti siivoaminen on aina ollut hankalaa, siis todellakin, ensimmäinen kämppäni... Se oli kyllä jäätävä paikka. Joskus sellaiset asiat kuin "pitäisi viedä iso jätesäkki roskiin" tai "pitäisi palauttaa pulloja" tai "pitäisi kutsua talkkari katsomaan juttua x", ne ovat aika hankalia. Erityisesti tuo jälkimmäisin. Palelin siellä ensimmäisessä kämpässäni koko hemmetin talven, koska yksikään patteri ei toiminut. Ihan tosi. Istuin koneella paksuissa vaatteissa, peitto niskassa, ja kynsikkäät kädessä, ja palelin silti, enkä taatusti uskaltanut ilmoittaa asiasta minnekään. Ja noh, sen sellaista, pieniä ongelmia, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Mutta mitä apua niihin olen täällä sitten saanut? Ainakin tuo ahdistava talkkarihomma sujuu mainiosti. Sanoin ohjaajalle, mitä täällä pitäisi tehdä, ja ohjaaja kutsuu sen. Vau. Siivoaminen sitten. No, olen kyllä ollut alkusyksyn ajan melko hyvissä voimissa, jaksanut siivota, ja koska ohjaaja käy täällä ainakin kerran viikossa, siitä tulee vähän lisämotivaatiota. Tällä viikolla, kun ohjaaja soitti, kerroin olevani ylikuormittunut, ja etten ole jaksanut siivota pariin viikkoon. Se sanoi, että loppuviikon tuuraaja, jota en tunne kyllä juurikaan mutta jonka jotenkin tiedän, voisi tulla minua auttamaan. Se on vähän ahdistavaa. En oikein tiedä, haluanko tänne sellaista. Toisaalta se voisi olla juuri sopiva motivoimaan ja vähän tuuppimaan eteenpäin. Aamulla se kävi ovellani, aamupäivällä siis, ja sanoin, etten vielä tiedä, haluanko apua vai saanko siivottua itse. En muista mitä se sanoi, olin uninen... Mutta jotenkin kuvittelin, että se sanoi tulevansa myöhemmin päivällä uudestaan kysymään, tai soittavansa, tai jotain. Mutta ei siitä sitten kuulunut mitään.

Kuitenkin jo pelkästään se odotus siitä, että tuleekohan se tänne, sai minut tekemään sentään jotain. Tiskasin, pesin pyykkiä, pesin pöntön ja lavuaarin, ja vaihdoin lakanat. Vielä en jaksanut järjestellä ja imuroida. Joten ihan hyvinhän se meni.

Täällä on myös sellainen järjestely, että jos ahdistaa lähteä kauppaan, ohjaajat voivat käyttää meitä autolla, ja tulla kauppaan mukaan. Olen käynyt pari kertaa kaupassa sillä tavalla, kun muita on ollut lähdössä, sekin on joskus ihan jees, kun on ankeaa eikä jaksaisi millään.

Kerran toinen ohjaaja myös oli apunani ruoanlaitossa, kun olin ihan poikki, ja sanoin että kokata pitäisi. Se vain tuli ja oikeastaan seisoi vieressä ja jutskaili kanssani, eikä siinä ollut mitään kurjaa, mutta en ole halunnut sellaista tukea sen koommin. Silloin kun muutin, ohjaajat auttoivat viemään tyhjiä laatikoita pahvinkeräykseen ja jotain laatikoita varastoon.

Kenties kaikkein kätevintä on se, että lääkäri tulee tänne kerran kuussa. Jonnekin teekoohon tai polille lääkärille meneminen on ahdistavaa. Ohjaaja on lääkäriajalla mukana. Lääkäri on fiksu ja ei vielä ammattiinsa kyllästynyt. Jos minulla olisi lääkitys, reseptin uusiminen hoituisi kätevästi, ja ohjaaja muistuttaisi minua lääkkeiden ostamisesta ja kysyisi koska resepti pitää uusia ja lähettäisi lääkärille viestin että uusippa resepti. Ohjaajani esimerkiksi lähetti lääkärille sellaista viestiä viime viikolla että kirjoita uusi B-lausunto, ja se hoitui sillä.

Ja se vasta onkin kätevää, että ohjaaja auttaa niissä karseissa kelan papereissa. Se muistuttaa, mitä pitää tehdä ja minne, se neuvoo mitä kirjoittaa, ja se jopa soittaa paikkoihin, jonne pitää soittaa, kunhan olen paikalla kuulemassa puhelun. Minun ei välttämättä tarvitse puhua mitään. Ihan hyvinhän täällä asiat on.

Sellainen kytätyksi tulemisen olo tulee vain joskus aamulla, kun ohjaaja soittaa tai koputtaa oven takana, muistuttaa heräämään. Toisaalta on ihan jees kyllä, että se soittaa, on suurempi todennäköisyys, että jaksan nousta ja lähteä sinne minne pitää lähteä. Toisaalta se on vähän stressaavaa, ja usein tulee hiljaa peiton alla kiroiltua ennen kuin vastaan tai menen avaamaan oven.

Ja sittenhän tähän liittyy se ainainen yksinäisyys. Ehkä se jotenkin auttaa, että ohjaaja käy ja tuolla alakerrassa on ne tilat joissa on ryhmiä ja jonne saa mennä päiväsaikaan. En kyllä juuri koskaan käy siellä... Mutta teoriassa? Ja siellä on se nuorten ryhmä jossa minun pitäisi perjantaisin käydä. Ja kaikkien naapureiden nimet tietää, vaikken ole niiden kanssa mitenkään vapaa-ajalla hengaillutkaan. Paitsi yhden alakerran naapurin kanssa kävin kirpputorilla! Se oli mielestäni jo saavutus. Ja ne samat naapurit käyvät ryhmissä ja asukkaiden kesken on infoja ja joskus retkiä ja asukasiltoja. Muistaakseni marraskuulle on sovittu yksi yöreissu, taisi olla Leville. Asukkaiden kesken. Ja silloin kun olin vasta muuttanut niiden kanssa käytiin kerran syömässä. Sen sellaista. Se on ihan jees. Ei ainakaan vielä mitään yli-innokasta pakonomaista teennäistä hengailua ja kaverustumista. Niin ja olen nähnyt yhden naapurin pikkuisen kissanpennun ja toisen naapurin aikuisen kisun, kisut kävivät kylässä siellä yleistiloissa. Se oli hieno hetki.

(Yritän tietoisesti olla ajattelematta Riesaa yhtään koska aina kun ajattelen masussa muljahtaa ja tajuan, että taas meni yksi päivä eikä kisua kuulu kotiin. Se on ollut karussa kuukauden. Ei ole ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa ahdistaa enemmän ja on paha tunne. Ei saa ajatella Riesaa.)

Nyt kun olen tähän hommaan päässyt tutustumaan jo jonkin verran ja käynyt vähän ryhmissä ja sellaista, niin eihän tämä niin pahalta vaikutakaan. Jovain täällä pystyy asumaan. Ainakin toistaiseksi. Mutta minua jännittää salaa aika paljon se, että kun huomaan tässä oloni huonontuvan koko ajan, että jos se menee todella todella huonoksi, niin mitähän sitten tapahtuu, miten siihen täällä suhtaudutaan, miten puututaan, miten autetaan... Ahdistaa pelko siitä, että pakotetaan ja patistetaan ja hiillostetaan, vaikka tuskinpa.

Mitähän olennaista täällä asumisesta vielä jäi sanomatta. No, ainakin minulla on nyt sellainen olo, että saan olla oma itseni, eikä tarvitse niin paljon hävetä. Ainakaan yhtä paljon kuin ennen, mutta toki häpeän itseäni vähän silti. Ja koska siitä aspergerista ja autistisuudesta ja neuropsykologisista tutkimuksista on nyt ollut jonkin verran puhetta, siitä on tullut jotenkin vapaampi olo. Siis sellainen, että saan sittenkin olla oma itseni, ei minun ehkä tarvitsekaan esittää jotain muuta. Ja erityisesti olen huomannut, kuinka äiti on tätä asiaa nyt käsitellyt, ja opetellut ymmärtämään vähän uudella tavalla, sekin tuntuu mukavalta.

Tästä ihan lyhyestä pikku selityksestä tulikin taas tällainen hemmetin jykevä tekstiseinä, huppista.

Sain täysikuusta näin craptastic kuvia. Mitään pimennystä en todellakaan jaksanut jäädä odottelemaan, peti kutsui. Silloin viime viikonloppuna. Sunnuntaiyökö se oli.

Nythän on lokakuu, first day of Halloween.

Come october

Olen onnistunut kuormittumaan liikaa jotenkin jännästi. Olen mennyt uusiin juttuihin ja joutunut tekemisiin uusien ihmisten kanssa. Maanantaisin on puutyöryhmä, tiistaisin käsityö-/taideaiheinen pienryhmä, keskiviikkoisin vain ohjaajan tapaaminen, torstaisin joogaryhmä, ja perjantaisin nuorten ryhmä. Olen oikeastaan jaksanut käydä koko nuorten ryhmässä vasta kerran, luullakseni. Totta puhuen minua ei kiinnosta istua siellä länkyttämässä niiden kanssa ja ryystämässä teetä ja tekemässä jotain kurjaa. Viimeksi paikalla ollessani siellä laulettiin karaokea, eikä se minua kyllä innosta, varsinkaan aamupäivästä.

Nukkuminen on kovin huonoa. Jokainen toimintapäivä vie lusikoita enemmän kuin ehdin yön aikana kerätä taas kokoon. Jokainen menetetty lusikka lisää paineen tunnetta, ja jokainen nukuttu tunti tuo aina vain vähemmän ja vähemmän lusikoita takaisin. Viime perjantaina jo tiesin, että nyt on kyllä liikaa kuormitusta, ja tästä ei hyvää seuraa. Keräilin rauhassa lusikoita koko päivän sängyssä maaten. Äiti tuli hiillostamaan, lähdetään kauppaan lähdetään, ostetaan eväitä, koska olimme sopineet lauantaiksi yhteisen retken Kuusamoon, Rukalle samoilemaan metsissä. Perjantaina olo oli vielä sellainen, että ei mitään tsäänssiä. Mutta kokemus tuo varmuutta, ja vaikka äitin hiillostus vain pahensi oloa, ja lauantain retki näytti jo tuhoontuomitulta, onnistuin kuitenkin häätämään sen äitin kauppaan ostamaan ihan yksin niitä eväitä, jotta sain rauhassa vähän keräillä itseäni. Niin, kun kokemus on opettanut, että seuraavana päivänä sitä sitten jaksaakin jo jotain. Vähän jännitin, etten jaksaisikaan kävellä laisinkaan, mutta maagisesti lusikat kuluvat hitaammin metsässä kaupunkioloihin verrattuna, ja jaksoin luullakseni ihan hyvin. Äiti ainakin kehui, että jaksoin paremmin kuin se oli odottanut. Maasto oli kyllä hyvin haastavaa, välillä piti ottaa kädet avuksi kiivetessä ja laskeutuessa, ylös alas ylös alas, kiipesimme huipulta huipulle, ja Valtavaaran huipulle, ja loppumatkasta jo kyllä reisissä tuntui. Nukuin automatkan kotia kohti, ja seuraavana yönä 14 tuntia. Maanantaiaamuna, koko sunnuntain levättyäni, tiesin kyllä, että tällä viikolla tuskin jaksaa hirveitä määriä asioita tehdä. Mutta tuumasin, että jos nyt jonkin jaksaa, niin puutöihin pitää mennä. Olen ihan mielissäni projektistani. Joten menin puutöihin, ja tiesin jo illalla, että tiistaina ei kyllä jaksa yhtään mitään, varsinkaan minkäänmoista sosiaalista kanssakäymistä. Pakko oli vielä lappuja kelaan ja sossuun, taas kuntoutustukihakemus, koska neropatit kelassa lähettivät hylkykirjeen. Ei minun työkykyni suinkaan ole alentunut. Muuten vain muutin asumaan tuettuun asuntoon jne. Mutta onneksi koko tiistaina ei tarvinnut jutella kenenkään kanssa. Ohjaajalle soitin että ei pysty, liian hapokasta.

Nyt on tilanne tämä. En uskalla kertoa ohjaajalle kovinkaan tarkkaan. Mutta en ole jaksanut siivota ainakaan kahteen viikkoon, vaikka otin nimenomaan asiakseni siivota kerran viikossa silloin kun tähän muutin. En ole nyt jaksanut pedata petiä, vaikka sekin on ollut sellainen uusi mukava juttu, mitä olen mielelläni täällä asuessa tehnyt. En ole jaksanut kokata muonaa, ryystän vain jotain lämminkuppisoppaa. Mitä enemmän olisi ryhmiä ja toimintaa, sitä vähemmän tunnen jaksavani. Nyt ei kiinnosta hevonhelvetin vertaa jutella naapureille ja ryhmien tyypeille, ei kiinnosta sosialisoitua ja opetella ihmismäistä käyttäytymistä. Yritän parhaani, mutta muuta en jaksa. Käytökseni muuttuu koko ajan tönkömmäksi, käytöstapani, puheeni. Hermoni lyhenevät ja pinna kiristyy. Aika paljon mietin kaikkia mukavia juttuja, joita tekisi mieleni tehdä, mutta sitten vain tuijotan eteeni enkä tee. Katselen nukkea, jonka tahtoisin kustomoida, mutten jaksa aloittaa. Aika paljon jaksan istua sohvalla ja tuijottaa ympärilläni olevia esineitä. Aika paljon jaksan rullata tumplöössä ja tapittaa silmät puoliummessa söpöjä videoita juutupessa.

Aika paljon mietin ikäviä juttuja itsestäni, aika paljon soimaan kaikkea mitä teen ja ajattelen, aika paljon välttelen peiliä, mutta sitten tuijotankin ja soimaan. Aika paljon on ristiriitaisia tunteita identiteetistä, itsestäni, kehonkuvasta, itseilmaisusta. Aika paljon ylianalysoin pääsemättä minkäänlaisiin lopputuloksiin. Aika paljon vähättelen kaikkea hiemankaan hyvää, varsinkin itseeni liittyvää.

Muistot vääristyvät, tai kirkastuvat, tai en minä tiedä. Ohjaajalla ei ole aikaa jutella. Ohjaajalle ei voi kertoa kun se jo pyyhältää muihin hommiin. Ketään muutakaan ei oikein ole.

Enkä uskalla soittaa isälle ja ottaa puheeksi erästä asiaa, jota vatvon päivittäin, ja joka pitäisi tosissaan ottaa puheeksi. Pitäisi selvittää. En uskalla enkä varsinkaan jaksa. Jos yritän ottaa puheeksi, purskahdan taatusti välittömästi itkuun eikä mistään tule mitään ja sitten hävettää. Ei oikeastaan hirveästi kiinnosta, mieluummin on ihasama ja annan koko asian olla. Voin mököttää yksin täällä eikä tarvitse mennä iskälään ottamaan asia puheeksi. Voin syödä karkkia ja yrittää olla ajattelematta itseäni. Ajattelen mieluummin sitä, kuinka mahtavia ja jänniä ja cooleja kaikki muut ovat.



Oikeastaan kai pitäisi nukkua. Laitan tähän kuvia sieltä Rukalta niin ei tarvi ainakaan alkaa vääntämään erikseen postausta siitä. Hyvät eväät oli repussa, mukava oli metsässä tarpoa, kauniita maisemia oli, hyvä keli, hyvä mieli, mutta sitten väsytti.

Rakensin pienen kivispiraalin.




Ihan super sekava postaus.

Inbetween days

Ennen kirjoitin hyvin avoimesti ja helposti blogiin kaikenlaisista ajatuksistani. Annoin vain sanojen tulla, tajunnanvirtaa, ja niitähän tuli. Toisinaan sain kirjoittaessa tärkeitä oivalluksia, joista olin salaa hieman ylpeäkin. Kirjoitin paljon kuulumisia, millaisia oloja oli päivän mittaan ollut, mitä tylsän tavallista olin tehnyt, mitä unia nähnyt. Jossain vaiheessa kirjoitin helposti useita kertoja viikossa, kirjoitin sitä samaa töhinää, ajatuksia, tavallisuuksia, unia.

Nykyään blogiin kirjoittaminen on vaikeaa. Mieluummin vain laitan kuvia, julkaisen ja suljen välilehden. Se on helppoa eikä tarvitse ajatella, tai ei ainakaan tunnustaa ulkomaailmalle, mitä ajattelen. Mutta kello kolmelta yöllä on helpompi tunnustaa, ja nyt minä voin ainakin yrittää. Koska tänä yönä iski ihan uudenlainen toivottomuus ja lohduttomuus. Tai ei ehkä ihan uusi, kaipa tässä on jotain tuttuuden tuntua. Muistuu mieleen, kuinka monta vuotta tässä jo olenkaan jynssännyt ihmismäisen ihmisen kunniamerkkiäni, sitä ikinä puhtaaksi saamatta. Taitaa koko hilu olla alunperinkin väärennetty. Samanlaista toivottomuutta ja lohduttomuutta olen potenut ennenkin, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin.

Keräilen sanoja vanhoista blogipostauksista. Minä, 21-vuotias minä, se kirjoitti ne. Nämä kädet, nämä samat näppiksetkin, tämä sama pääkoppa. Eri kämppä, mutta sama kaupunki. Sama toivottomuus, sama lohduttomuus. Muistan jopa syöneeni näitä samoja karkkeja tuolloin.

"Kunpa vain osaisin puhua itselleni myötätuntoisesti. Kunpa vain osaisin nähdä omat hyvätkin puoleni. Mikä hiivatti siinä on niin vaikeaa? Sisäinen puhe on jokaisella koko ajan käynnissä, miksei se voisi olla enemmän positiivissävytteistä? Ihmiset piiskaavat itseään niin kovasti. Miksi omaa itseä on niin kauhean vaikea hyväksyä, tai edes nähdä? Minä en näe. Minä en rehellisesti näe itseäni. Näen jotain ja se on vain jokin juttu, ehkä tyttö, ehkä hirviö, en minä tiedä. Se on hirvitys, se on liian kaikkea. Se ei tiedä mistään mitään. Se on ilkeä ja kaikin puolin kurja olento.

Jotenkin tiedän, että kun katson peiliin, jätän huomiotta sen näkemäni (kuvittelemani?) hirviön, ja tuijotan tiiviisti jonnekin silmien taakse sisälle, syvälle syvälle... Siellä on jotain muuta. Siellä on se joku jota minä ihan oikeasti rakastan, jota säälin kaiken tämän keskellä, joka tarvitsee ja kaipaa huolenpitoa ja kauniita ajatuksia. Jotenkin, joskus, kun oikein pinnistän, minä näen sen. Siellä on joku. Se joku ihan vain silloin tällöin kertoo miten asiat ihan oikeasti ovat. Mutta se hirviö ei kuuntele. Se hirviö ei ymmärrä olevansa oikeastaan vähemmän olemassa kuin se joku siellä silmien takana."

-2012

Yksi suurimmista asioista, mikä kumminkin pistää silmään juuri tuon vuoden postauksista, on minun kroppani. Minun laihuuteni. Minun litteä mahani. Muistan hyvin, kuinka monta kiloa painoin, ja kuinka paha olo tuli joka kerta, jos söin jotain. Muistan kumminkin liian hämärästi heräämiseni todellisuuteen, jossa olinkin hieman liian laiha. Nukahdin kai jossain tässä välissä uudestaan. Ristiriitaiset tunteet omasta ulkonäöstäni liitelevät tietoisuuden reunoilla. Yritän nipistää itseäni, herää pahvi, etkö muista, kun 2013 katsoit vuoden takaisia kuvia ja näit vain tikku-ukon? En siltikään muista kuin vain teoriassa. Muistan mieluummin vallan tunteen katsoessani kun muut syövät, tuntiessani nälän. Vuonna 2015 katson kolmen vuoden takaisia kuvia ja näen paremman itseni, ylemmän itseni, fiksumman ja kauniimman. Kieltäydyn muistamasta, mitä kaikkea muuta tuohon menneisyyden minuuteen kuului, mikä hirviö siellä sisällä myös asui.

Ehei, kaikki on aivan loistavasti.

Mutta en pysty edelleenkään nukkumaan tässä kämpässä. Viime yönä makasin kuuntelemassa hiljaista musiikkia, ja yhtäkkiä pelkäsin, että täällä asunnossa liikkuu joku tai jokin. Nousin kahdelta ylös keittelemään teetä, melatoniinipilleristä huolimatta. Iskälässä voi nukkua, mutta siellä on vaikea saada tehtyä mitään, minulla olisi paljon projekteja, joita siellä olisi hyvä aloittaa, mutta en ala. Kaupungissa ei voi nukkua, mutta täällä on sentään internet ja Twin Peaks, täällä sentään on jonkinlainen tunne epäyksinäisyydestä välillä, kun käyn ryhmissä.



Mutta tänä yönä on sellainen olo, etten enää ikinä halua jutella yhdenkään ihmisen kanssa, ei. Enää koskaan. Miksi vaivautua? Valitan aina yksinäisyyttä ja kaverittomuutta, mutta jos joku yrittää tehdä tuttavuutta, vetäydyn heti, ei voisi vähempää kiinnostaa. Lupasin mennä naapurin kanssa huomenna kirpparille. Aamulla olisi myös ensimmäinen joogatunti. Mutta tämän yön toivottomuus ja lohduttomuus on sitä mieltä, että mitä vitun väliä. Ei voisi vähempää kiinnostaa. En jaksa. En enää ikinä. Luovutan. Mksi pitää aina jaksaa yrittää? Kuinka monta vuotta tai ihmisikää vielä? Miksi?


Ihmiset osaavat olla niin ahdistavia, kuvottavia ja typeriä. Jos olisin kaikkivoipa, nukettaisin meistä joka ikisen helvettiin maan päältä. Silmänräpäyksessä. Toivottomuus. Lohduttomuus.

Kaikkein pahinta kumminkin on traumojen ja ahdistusta aiheuttavien muistojen, tunnetilojen pyörittely. Ne pyörivät ja pyörivät ja pyörivät. Ne ovat sellaisia, mistä en voi puhua kellekään. Ohjaajakin on liian lähellä, se on elämässäni joka päivä. Näin hankalista asioista voi puhua vain ja ainoastaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Kunpa pääsisin uudestaan psykoterapiaan. En selviä näiden ajatusten kanssa. Fläsäreitä muistoihin, jotka eivät oikeastaan ole omiani, mutta silti ihan yhtä todellisia. Vääristyneitä muistoja ja tunnetiloja. Miksi asiat, jotka aikoinaan olivat vain lievästi ahdistavia, ovat muutaman vuoden päästä sellaisia hirveyksiä, joita ei pääse pakoon, ja joiden ajatteleminen sattuu fyysisesti? Miksi kaikki tämä pyörii päässäni yhtä aikaa, nyt, taas? Aina kun luulen edistyneeni, pian samat asiat junnaavat taas, ja taas, ja taas. Mikä on tämä kaikennielevä tunne paikoilleni jämähtämisestä? Aivan kuin yhtään mikään ei olisi muuttunut viimeiseen viiteen (tai ehkä enemmänkin kuin viiteen) vuoteen. Sama harmaus ja tyhjyys jota nämäkään sanat eivät täytä. Sama häpeän tunne ajatuksesta, että pitäisi painaa "Julkaise"-nappia. Ja taaskin on sellainen olo, että itku ei tule, vaikka pitäisi.