Töölönlahti maaliskuussa

Nämä eivät ehkä ole parhaita kuvia mitä minusta on ikinä otettu, minulla ei ehkä ole kaikista luovin look tai vapautunein olo ikinä, tausta ei ehkä ole ihan upein ja kaunein koskaan. Mutta nämä kuvat ovat minulle kovin tärkeitä, koska ne otettiin Autismi-lehden haastattelua varten, ja se on minulle iso asia. Se jännitti ihan hirveästi. Ja olen hirmuisen ylpeä siitä, että sain ääneni kuuluviin edes hieman.

Joten tässä lisää näitä, kuvaaja Raisa Kyllikki Ranta lähetti minulle monia joista valita, kun sinne lehteen tietysti tuli vain muutama.

Pimeys

Joitakin ihmisiä ihmetyttää, miksi toiset saavat vapaasti puhua tietyistä asioista, ja toiset eivät.

Miksi juuri minä saan paskamyrskyn niskaani vitsistä x, ja tuo toinen ei? Tämä on erityisen vaikea käsittää, jos itse on tervevartaloinen neurotyypillinen valkoinen ateisti heteromies.

Otan esimerkiksi autismin, koska se on minun sydäntäni lähellä. Olen lukenut autismista paljon, jutellut autististen ihmisten kanssa, ja mielestäni tiedän siitä huomattavan paljon enemmän, kuin kuka tahansa keskivertoihminen maailmassa. Minä myös tunnen useita autistisia ihmisiä, joilta voin kysyä, ja joiden kanssa voin keskustella autismista. Mutta tunnenko minä silloin autismin ihan todella? Se seikka, että minä itse olen myös autisti, on itse asiassa se ratkaiseva tekijä. Autismi on osa arkeani jok'ikinen päivä, osa minun identiteettiäni ja merkittävä osa minua ihmisenä, jolta en pääse koskaan pakoon. Ilman autismia, minä en voisi koskaan todella tietää, mitä se on, vaikka lukisin kaikki maailman kirjat aiheesta.

Olen nähnyt netissä paljon erilaisia ilkeitä autismi-vitsejä. "Autistic screeching" on meemi, jonka sinäkin olet saattanut jossain nähdä. Se on neurotyypillisten pilkkaa autisteja kohtaan. Okei, pilkka ja "punching down" saattaa olla jonkun mielestä hauskaa, se olisi saattanut olla teini-minänkin mielestä hauskaa, koska aivoni olivat kehittymättömät ja empatian ja moraalin ymmärrykseni vielä vajaa. Mutta empaattisen, älykkään, aikuisen ihmisen mielestä tällaisen ei pitäisi olla hauskaa, jos tulee yhtään ajatelleeksi, mille sitä oikeastaan nauraa.

Paitsi jos autistit ottavat tämän meemin itselleen, ja tekevät siitä omia vitsejä.

Esimerkiksi minä söin eilen korvasienikastiketta, ja yhdessä sienessä oli pienenpieni hiekanjyvä, jota puraisin. Se oli sensorisesti niiiiin sietämätön tunne, että silmäni muljuivat päässä, hakkasin pöytää kämmenellä ja päästin kärsivää ääntä. Tuohon tilanteeseen olisi sopinut tämä meemi, jos olisin voinut jakaa sen toisten autistien kanssa. He tietävät tismalleen.

Varmasti kenenkään mielestä ei ole kivaa puraista hiekanjyvää. Mutta vain toinen autisti tietää tasan tarkkaan mitä se on, kun jokin aisti HUUTAA HOOSIANNAA NIIN ETTÄ TUNTUU SILTÄ KUIN KUOLISIT TÄHÄN PAIKKAAN jonkin ihan pienen jutun takia.



Kuvittelen tietäväni aika paljon transsukupuolisuudesta, näin ihan cissukupuoliseksi joka tuntee hyvin etäisesti vain muutaman transsukupuolisen ihmisen. Olen lukenut aiheesta paljon, se kiinnostaa minua, katson mielelläni heidän tekemiään youtube-videoita tai heistä tehtyjä dokkareita. Mutta minulla ei silti ole kuin ihan hyvin haalea käsitys siitä, mitä voisi olla elää tässä maailmassa transsukupuolisena. Siksi minä olen ulkopuolinen. Jos minä päästän suustani "transu"-vitsejä, se ei ole hauskaa. Se on vain parhaassa tapauksessa kiusallista, pahimmassa tapauksessa haitallista.

Jos minä ja muut autistit lauomme omissa ryhmissämme, keskenämme mitä kamalimpia autisti-vitsejä, se on liima joka yhdistää meitä, tuo yhteisön tunnetta, vapauttaa meidät nauramaan omille ongelmillemme, herättää meidän synkän mustan huumorimme, ja tekee taakasta hieman pienemmän kantaa.

Jos niitä vitsejä lausuu joku ulkopuolinen, se on hyökkäys meitä vastaan.

Voiko tätä enää enempää rautalangasta vääntää?

Homot ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan ongelmista homoyhteisössä, tai homofobiasta. Muslimit ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan ongelmista islaminuskossa, tai ennakkoluuloista heitä kohtaan. Liikuntavammaiset ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan esteettömyydestä. Kehitysvammaiset ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan heidän oikeuksistaan.

On niitä, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan. Silloin on tärkeää, että sellaiset, jotka ovat samassa yhteisössä, ja kykenevät puolustamaan itseään, puolustavat myös heitä. Autisteja on niin monenlaisia, ja osa heistä ei pysty puhumaan ollenkaan, osa ei pysty kirjoittamaan, ja yleensä heidän puolestaan yrittävät puhua heidän neurotyypilliset perheenjäsenensä. Ja se on hyvä, me tarvitsemme myös neurotyypillisiä liittolaisia ilman muuta! Mutta täytyy muistaa, että on myös paljon niitä autisteja, jotka pystyvät. Ja heidän (meidän) äänensä pitäisi päästä kuuluviin myös, ei ainoastaan neurotyypillisten perheenjäsenten ja hoitajien.



Tervevartaloinen neurotyypillinen valkoinen ateisti heteromies voi tehdä valistuneita arvauksia. Hän voi kouluttautua, ottaa selvää, lukea, keskustella, olla kiinnostunut ja avoin, ja oikein hyvä ja toivottu liittolainen. Mutta hän ei voi todella, todella tietää.

Vain ihminen, joka on tai on ollut itsemurhan partaalla, tietää tismalleen, miltä siellä kuvaannollisen tai kirjaimellisen kuilun reunalla tuntuu seistä. Hän tietää, mikä se on se pimeys.

Sillä on nimi: The Darkness

En voisi koskaan selittää sitä paremmin kuin Natalie, joten tässä video.

Katsoin tämän jo silloin pari kuukautta sitten, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Tänään nämä asiat tulivat taas mieleen, ja tajusin, että se on The Darkness jälleen kerran. Niin moni asia elämässä selittyy sillä. Taidan katsoa tuon videon nyt uudestaan.

Minun ääneni pääsi kuuluviin, ainakin hieman, kun minusta tehtiin haastattelu Autismi-lehteen. Olen saanut siitä pelkästään positiivista palautetta, jopa viestin eräältä teini-ikäiseltä autistilta, että hän haluaa olla isona sellainen kuin minä. Haastattelu siis tavoitti ihmisiä, joille se tuli tarpeen. Sitä minä halusinkin.

Voit lukea sen täältä. Näin tässä blogissa tulee muistaakseni nyt ihan ensimmäistä kertaa ilmi minun oikea nimeni. Olen tarkoituksella jättänyt sen mainitsematta, vaikka olen pitänyt tätä melkein 10 vuotta (vanhat tekstit ovat piilotettuna, siksi niitä pääsee lukemaan vain vuoteen 2014 asti, mutta aloitin tämän tosiaan 2010). Blogimaailma on kuollut, tätä luki muinoin jopa sadat ihmiset parhaimpina aikoina, mutta nykyään vain muutama, ja olen jo niin tottunut siihen, että google ja facebook vakoilevat ja tietävät minusta kaiken, että eipä tuo nimen paljastaminen kyllä tunnu enää isolta jutulta, niinkuin se olisi joskus tuntunut. Internet on muuttunut kovin paljon. Se on hieman pelottavaa.

Kuva: Raisa Kyllikki Ranta

Näitä kuvia voin jakaa toiste enemmänkin.

Paska reissu? Osa 2

Lauantaina, vaikka nukuimmekin hyvät yöunet, olin aamusta edelleen aika väsynyt. Tämä oli sitä ylikuormitusväsymystä, sellaista johon tarvitaan erittäin rankkaa lepoa, ennen kuin siitä pääsee yli. Moiselle ei toki ollut aikaa! Rytkyt niskaan ja meikkiä naamaan vain!

Sinä päivänä suuntasimme ensimmäisenä Agralle.

Fun fact: AMF corsets on brändi, jonka tuotteita ihailin netissä jo ihan pikkuteininä yläasteella ATK-tunneilla, kun en jaksanut tehdä annettuja tehtäviä. Siis noin 15 vuotta sitten.

Kokeilimme näitä päähineitä, ihailin saman putiikin tuotteita jo edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä. Ehkä vielä jonain päivänä minulla on varaa tällaiseen... https://www.facebook.com/Maskenzauber/

Jutskailimme hyvän aikaa Virginia The Wolf -putiikin omistajan kanssa. Hänellä oli kyllä tosissaan vauhti päällä, hauska tyyppi. Ja aivan upeita tuotteita myöskin.

Minulle tuttu oli myös ruotsalainen The Universe of Majjsan.

Kiertelimme myyntisalia, ja sitten lähdimme museolla pidettävään historialliseen muotinäytökseen, jonka Sal oli bongannut ohjelmakirjasta. Kyllä vain, WGT:n jokaisena vuotena painetaan sellainen iso, paksu, kovakantinen kirja, johon tulee kaikki ohjelma, koska mikään hemmetin ohjelmalehtinen ei yksinkertaisesti kattaisi edes murto-osaa kaikesta, mitä siellä tapahtuu!

Kaikki puvut oli tehty vaaleista kankaista, muistaakseni tarkoitus oli se, että niiden yksityiskohdat ja konstruktio näkyisi selvemmin. Näytöksen aikana oli selostus, jossa puvuista kerrottiin tarkemmin, mutta se oli saksaksi, joten tyydyin vain ihastelemaan silmillä.

Näytöksen jälkeen yleisö sai tulla katsomaan ja koskemaan pukuja, ja kyselemään yksityiskohtia.

Goottileidit parveilivat mallien ympärillä pukuja ihastellen ja tutkaillen. En muista varmaksi, olivatko mallit itse ommelleet nämä puvut, mutta minulla on sellainen hämärä muistikuva.

Museon pihalla oli pieni puisto, ja pyysin Salia ottamaan minusta muutaman asukuvan.

Sen jälkeen tapasimme kaksi Salin kamua, ja menimme heidän kanssaan pakanakylään istuskelemaan ja hieman kiertelemäänkin. Ruokaakin sieltä sai.

Muistaakseni sinä iltana olimme menossa katsomaan Qntalia, mutta olimme paikalla niin myöhään, että keikkapaikan ulkopuolella kiemurteli puolen kilometrin mittainen jono, ja sisälle ei olisi todellakaan ikimaailmassa päässyt, joten käännyimme kannoillamme ja menimme takaisin Agralle odottelemaan myöhäisillan keikkaa.

Parvelta oli hauska katsella, kun vanhat gootit tanssii ihan tuhannen mielissään kasarihittien tahtiin.

Jotkut heistä olivat niin hymyssä suin, että taisi tulla mieleen muistoja 80-luvun baareista ja yökerhoista.

Mutta en kyllä muista, mikä keikka sinä iltana oli niin tärkeä, että sitä piti tuntikausia Agralla vartoa. Lähdimme nimittäin hotellille nukkumaan ennen kuin se alkoi. Sal ehdotti, että jäisin ja hän menisi, mutta tuumasin, että olen itsekin niin väsynyt, että lähden suosiolla mukaan. Joten sekin ilta jäi kokonaan keikatta. Hupsista!

Minua hämmentää kovasti se, että sunnuntaista ei näytä olevan yhtikäs mitään kuvia? Vain tämä meikkiselfie. Muistan hämärästi, että Sal lähti edeltä seikkailemaan, koska minun piti maata sängyssä aamupäivästä vielä useita tunteja, ennen kun pystyin nousemaan ylös ja pukemaan ja meikkaamaan. Mutta mitä sitten tapahtui? Näimme muistaakseni yhden bändin, mutta mikä se oli?

Löysin vielä tämän kuvan siltä päivältä, ja se herättää muistikuvia. Kokeilin The Eye Of Awareness -putiikissa tätä unelmamekkoa, ja näytin näin onnelliselta se päällä. Samasta mestasta ostin edellisenä vuonna hameen, joka minulla oli tuona päivänä päällä, mutta siitä nyt ei näköjään ole mitään kuvaa. Tuona päivänä taisimme hengailla lähinnä pakanakylässä, ja jos oikein pinnistän muistiani, bändi jonka siellä näimme oli nimeltään Irdorath.

Varmasti hommasimme jotain muutakin. Mutta kuvia en ottanut, joten en muista. Muistan sen, kuinka olin niin väsynyt, etten osannut oikein enää englantia, enkä ymmärtänyt mitä ympärilläni oli, ja Sal ja ne sen kamut joutuivat vähän niinkuin katsomaan perääni. Olin varmasti hyvin lapsenomainen. Muistan, kuinka vaikea minun oli löytää mitään kelpaavaa syötävää. Muistan, kuinka lopulta istuin maassa syömässä sitä juustosienileipääni, ja juusto venyi ja venyi, ja muut nauroivat minun juustosotkulleni. Ei se varmaankaan ihan kauhea päivä ollut, ei mikään paniikkiahdistuspäivä, vain sekava ja utuinen. Toivottavasti? Noh, ei kai sillä enää ole väliäkään.

Luulen, että sunnuntai-iltana tapahtui se episodi, kun olimme menossa Salin kanssa käväisemään nopsasti yksissä bileissä. Kuljimme ratikalla, ja tajusimme yhtäkkiä, että apua nythän pitää jäädä pois, joten ryntäsimme kohti ovia. Sal ehti ulos, mutta sitten ovet sulkeutuivat nenäni edestä, ja ratikka jatkoi matkaa. Jäin pois seuraavalla asemalla ja soitin Salille, että mitäs nyt. Hän käväisi siellä bileissä viisi minuuttia moikkaamassa jotain tuttua, ja sitten tuli pois. Nousin samaan ratikkaan, ja lähdimme hotellille nukkumaan.


Maanantaista on taas vähän enemmän kuvia. Se on aina sellainen kasuaalimpi päivä, ilmassa on lopun tuntua, kaupat ja ravintolat eivät ole auki koska WGT ajoitetaan aina jollekin pyhäpäivälle.

Kiertelimme näköjään taaskin pakanakylässä, siellä riitti nähtävää ja tänä vuonna keli oli suotuisa joka päivä. Edellisinä vuosina on satanut, ja pakanakylä muuttunut mutamereksi. Viimeisenä päivänä sinne ei enää tarvitse jonottaa tuntikausia, kuten ensimmäisinä päivinä, ja siellä on vähemmän väenpaljoutta.

Sinä iltana näimme peräti kaksi bändiä, joten koko neljän päivän festareiden kokonaissaldoksi kertyi kokonaista kolme bändiä. Huh! Ensimmäinen on Heimataerde, joka olikin sitten vähän pettymys, mutta ihan hauska. Sen jälkeen samalla lavalla esiintyi Ye Banished Privateers, joten jäimme katsomaan senkin, koska emme jaksaneet liikkua, ja ohjelmassa luki että merirosvomusiikkia, joten mikä voisi mennä vikaan?!

Se oli niin mahtava keikka, että se korvasi kaikki reissun kauheudet. Jaksoimme pomppia ja tanssia kuin raivopäät pimenevässä illassa.

Siitäkin huolimatta, että joku konttasi maassa yrjöämässä. Ja siitäkin huolimatta, että joku pariskunta makasi maassa, jos ei nyt aivan yhdynnässä, niin hyvin hyvin lähellä sitä. Ja jos tunnet minua yhtään, tiedät, että siinäpä on minulle aivan erityisen ahdistavia asioita kaksin kappalein saman keikan aikana. Jipii!

Sinä iltana vähän ennen pakanakylän sulkeutumista kiiruhdimme vielä takaisin, koska päätin sittenkin haluavani sen edellisenä päivänä sovittamani mekon.

En muista, mitä tiistaina tapahtui. Oliko se jo suomeenlähtöpäivä? Luultavasti. Taisin ostaa paljon karkkia kotiinviemisiksi ja nähdä Adora Batbratin, joka tuli sitten serurueineen kanssani samalla bussilla Berliinin lentokentälle. En uskaltanut mennä jutustelemaan, koska hän näytti hieman krapulaiselta. En muista koko kotimatkasta oikein mitään muuta kuin sen, etten ehtinyt lainkaan jännittää lentokoneessa, koska nukahdin välittömästi.

Tulipahan reissu tehtyä. Ja vaikka se olikin lähinnä väsynyt ja hankala reissu, eikä välttämättä ihan kaiken sen vaivan ja rahan arvoinen, niin uskon vakaasti, että nyt olen oppinut virheistäni, ja ensi vuonna siitä tulee taas upea ja eeppinen.

Pitää ainakin hemmetti sentään tulostaa jo kotona kartta hotellin olinpaikasta, eikä luottaa paikallisten kaupungintuntemukseen...