Ajatuksen sirpaleita

Olen edelleen koulutuskokeilussa, vielä perjantaihin asti! Kotiin on jo ikävä, vaikka täälläkin on ollut oikeastaan yllättävän jännää ja mielenkiintoista. Olen aika paljon seuraillut sivusta opettajien ja oppilaiden toimintaa, saanut tehtyä muutaman työn itsekin, ja imenyt itseeni paikan tunnelmaa. Se päätös ainakin on ihan selvä, että tänne minä haen, tänne tahdon tulla syksyllä ihan oikeasti olemaan ja oppimaan.

Paljon ajatuksia on virinnyt mielessäni muutenkin, ei pelkästään kouluun ja taiteeseen liittyviä. Niin paljon ajatuksia, kaikenlaista mistä voisin kirjoittaa! Ihan ensimmäisenä päivänä täällä kävelin kirjastoon ja lainasin kirjan, Philip K. Dickin Valis. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta en ainakaan sitä, mitä sain. Takakannen kuvauksen kirjoittaja ei tainnut itsekään olla ihan kärryillä siitä, miten kummassa kirjaa voisi kuvailla, enkä osaa kyllä minäkään. En ole päässyt vielä ihan loppuun, mutta paljon ajattelun aihetta se on antanut. Olen kallistunut viime aikoina sellaiseen suuntaan, että sattumaa ei ole. Ei mitenkään voi olla, kaikella on oltava tarkoitus, en suostu uskomaan että kaikki käsittämättömät pienet ja isot jutut voisivat olla pelkkää sattumaa. Maailma lyö eteeni juuri sellaisia asioita joita juuri sillä hetkellä tarvitsen ja olen valmis vastaanottamaan. Sellainen asia on tämä kirja. Miten muuten voi selittää sen, että juuri nyt, kun olen ajatellut uskontoja enemmän kuin koskaan, käteeni tarttuu vihdoin kirja, joten olen joskus ennenkin kirjastossa pyöritellyt. Enkä kuitenkaan takakannen perusteella tosiaan osannut odottaa, mitä tuleman pitää. Niin omituinen, hämmentävä.

Toinen ajattelemisen aihetta antanut asia on ollut värit. Pohdiskelin tänään niitä aikoja, kun värit alkoivat kiehtoa minua, ja ajoitin sen suunnilleen samoille ajoille, kun perustin tämän blogin. Kehityksen voi ihan selvästi nähdä pukeutumisestani. 11-12- vuotiaana musta alkoi vetää minua puoleensa, ja silloinhan olisin mieluusti halunnut ihan kaiken mustana, ei pelkästään vaatteet. Musta jatkui yläasteen ja lukionkin ajan, vaikka olihan tuolloin sitten se myrkynvihreäkin. Olen kirjoittanut ensimmäisen blogimerkinnän elokuussa 2010, tuolloin olin jo muutaman kuukauden asunut yksin, ja muistan selvästi, kuinka juuri siellä asunnossa mietiskelin värejä enemmän kuin koskaan. Silloin minulle valkeni ensimmäistä kertaa vaaleanpunaisen ja pinkin ihanuus, värit joita olin aina inhonnut. Pastellit alkoivat kutsua, ja tulinkin hankkineeksi pikku hiljaa eri värisiä juttuja ja vaatteita. Koin lyhyitä värikausia, muistan ainakin sinisen ja ennenkuulumattoman punaisen, ja hankin pieniä asusteita, joita sitten opettelin mätsäämään vaatteiden kanssa. Silloin tyylini muuttui muutenkin, olin innostunut hameista, ja halusin olla mieluummin sievä kuin raju.

Silloin löysin myös lolitan, ja hankin vaaleanpunaisen Bodylinen mekon (joka kyllä sitten osoittautuikin myöhemmin vikatikiksi). Käytin kuitenkin aika usein jopa hyvinkin paljon värejä asunnossani, pukeutumisessain ja meikissäni. Tämä on vaihdellut vain hyvin vähän viimeisen kolmen vuoden aikana. Punainen on edelleen lähes olematon väri vaatekaapissani, yyh punainen... mutta kuitenkin jumaloin viininpunaisia samettiverhojani. Sellaisia kausia on tullut, niinkuin talven -12-13 violetti, ja viime syystalven turkoosi, mutta nytpä olenkin huomannut muutaman viime kuukauden aikana, että värit ovat jotenkin poistuneet minusta. Joka aamu hamuan kaapista mustaa, mustaa, mustaa. Vaikka tukka onkin sininen, en kaipaa sen enempää väriä mitenkään mihinkään. Olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen, vaikka niin ei välttämättä voisi päätellä ulkoasustani.

Olen tullut siihen tulokseen, että musta nyt edustaa tasaisuutta. Ei jyrkkiä nousuja ja laskuja, ei heittoja ja turbulenssia ja sängyn pohjalla makaamista. Olen onnellinen, mutta tasaisella tavalla. En räisky ympäriinsä, vaan olen ihan hiljaa syvällä sisimmässäni tyytyväinen. Hiljainen luottamus siihen, että kaikki järjestyy, ja asiat ovat  nyt oikein mallikkaasti.

Ihan uusi tunne minulle.

Mielestäni värit kertovat ihmisestä paljon. Vaikka joku ei pukeutuisikaan lempiväriinsä päästä varpaisiin, pelkästään tieto siitä, että juuri se väri on juuri sen ihmisen suosikki, kertoo jotain. Ja se, jos jonkun lempiväri on 50 vuotta sama, tai jos se muuttuu joka vuosi. Kaikki ovat taatusti kuulleet/lukeneet tunnetiloista sun muista, mitä assosioidaan eri väreihin. Itse olen miettinyt viime aikoina chakroja ja auroja ja muuta sellaista. Tiedättehän, sellaista. Löysin kirpparilta auroista kertovan kirjankin, joka vaikutti mielenkiintoiselta.

Tiesittekö, että olen nykyään ihan virallisesti höyrähtänyt? Minut voi nyt luokitella agnostikon sijaan uskovaiseksi, vaikka en osaakaan kertoa kovin selvästi, mihin uskon. Uskon monenlaisiin asioihin. En ole vieläkään päättänyt, kuvaako sana "pakana" minua tarpeeksi, jotta voisin käyttää sitä. Mietin sitä, miten vaikkapa 16-vuotias minä olisi suhtautunut nykyiseen minuun. Se olisi pyöritellyt silmiä ja huokaillut ja sanonut "eeiii jumalauta, ei minusta voi tulla tuollainen!" Tirsk.

Kerron joskus toiste tarkemmin ja selvemmin mielenliikkeistäni uskontoihin liittyen, siitäpä olisikin paljon kerrottavaa! Toisaalta ne ovat kovin henkilökohtaisia juttuja, joten minun täytyy vähän suunnitella, mitä oikein kertoa.

This time

Palasin tuossa Kuusamosta, samasta paikasta jossa käytiin kuntoutusryhmän kanssa joulukuussakin. Sinne oli hassua mennä uudestaan, koska oikeastaan juuri sieltä minun ja Haltiapojan tarina taisi alun perin alkaa. Kuvittelin, etten enää koskaan tulisi sitä paikkaa näkemään, kun sieltä ensimmäistä kertaa lähdin. Oli myös paljon mukavampi olla ulkomeiningeissä nyt, kun ei ollutkaan kolmeakymmentä astetta pakkasta, vaan plussan puolella ja aurinko paistoi.

Olin lumikenkäilyssä kartanlukijan osassa, perille löydettiin.

Kerrankin hymyileviä kuvia minusta. Ehkäpä syynä kuvien ottaja, kuka tietää.

Melkein jätin lähtemättä koko Kuusamoon, koska maanantaiaamuna ahdistukseni koulutuskokeilun takia oli noussut huippuunsa. Olen tässä viime viikkojen aikana tasaiseen tahtiin saanut vähitellen yhä enemmän ja enemmän paniikkikohtauksen oireita, viime viikolla eräänä yönä jopa ihan kunnollisen kohtauksen. En edes muista, koska viimeksi sellainen olisi iskenyt, ehkäpä pari vuotta sitten! Stressaan ihan naurettavan paljon pikku jutun takia. Ylihuomenna on lähtö, viikonlopun vietän tyyppien luona Oulussa, ja maanantaina sitten kahden viikon kokeilu alkaa. Kerroin kuntoutusohjaajalleni huolestani, etten ehkä kestäkään stressiä vielä tämänkään vertaa, ja se tuumasi, että jos siellä ahdistaa liikaa, tulen sitten pois ja kokeillaan myöhemmin uudestaan, eikä se ole sen kummempi juttu. Tottahan tuo on, mutta silti pelottaa. Jotenkin hävettää olla näin... säälittävä. Vieläkin.

Olen hurjan ahdistunut ajatuksesta, että minun pitäisi olla siellä taiteellisten, ehkäpä sellaisten superlahjakkaiden ihmisten keskellä. Argh. Mitä hemmettiä minä siellä teen, niiden kanssa samassa paikassa? Tiedän, että oppimaanhan sinne on tultu, eikä sinne vaadita mitään ihmeellisiä kykyjä, mutta alemmuuskompleksia pukkaa niin hemmetisti jo etukäteen. Tiedättekö sanonnan "kukka joka kasvaa paskatunkiolla"? Minulle tuli mieleen paskakikkare kukkakedolla. En voi ymmärtää, missä mielentilassa oikein olen kuvitellut, että olisi hyvä idea lähteä sinne. Mutta katsotaan nyt, onneksi on olemassa koulutuskokeilu. Sitten voin päättää.

Joku saattoi huomata, että tukka on nyt kokonaan sininen, tai jotain sinne päin ainakin. Sekoitin tosiaan sinistä ja hopeaa, ja jännähän siitä tuli. Tosin näissä kuvissa jo haalistunut, tänä iltana uuteen värjäykseen, jos suinkin jaksan. Flunssaa pukkaa. Huono ajoitus, toivon mukaan en ole kovin kipeä sitten, kun pitäisi Ouluun lähteä. Pitänee keittää lisää pakuriteetä.

----------

EDIT: Pakko vielä leijua sen verran, että löysin tässä päivänä muuanna Kontista ihan täydellisen nahkatakin, aitoa nahkaa, tuoksuu 80-luvulta, juuri sellainen kuin pitääkin, ja kymmenen euroa! Ha!

ᕕ( ᐛ )ᕗ

Minua on aina vähän ärsyttänyt se, kun ihmiset tuumaavat jostain asioista "aika porno".

Jos on vaikka lyhyt hame päällä, saattaa parhaassa tapauksessa kuulla kommentin "aika porno hame" tai jossain on jokin lievästi pintaa paljastava kuva ja joku tuumaa "aika porno kuva". Siis hetkinen, anteeksi, excuse me, oletko ikinä nähnyt pornoa? Koska annas kun kerron, erotiikka ja seksikkyys on siitä monesti aika kaukana.

Mietiskelin tuossa tätä asiaa enemmänkin, mutta unohdin loput.

Enivei, en ole viitsinyt kirjoittaa blogiin, ei pysty, ei ole mitään kerrottavaa, vain tylsiä juttuja. Mietin nykyään kai tylsiä juttuja. Tai sitten en vain saa sellaista kipinää oikeasti kirjoittaa mistään. Viime aikoina postaukset ovat olleet lähinnä blaah-kuvia ja blaah-tekstejä. Panostaa voisi enemmänkin, vaan miksi panostaa jos ei siltä tunnu?

Minulla on uusi nipullinen papereita, A:n kirjoituksia ja piirroksia ja sellaista, joita kaivelin taannoin iskälässä komerosta esiin. Onneksi sain vihdoin tehtyä sen kaiveluhomman, kun on pitänyt jo kauan aikaa. En vain ole saanut käytyä tarkasti läpi niitä kaikkia juttuja, mitä löysin. Siihen pitää varata aikaa, ja ehkäpä tietynlaisen mielentilan. Siellä on melko pysäyttäviä juttuja, niistä saattaa tulla surullinen tai hämmentynyt olo. Mutta nämä ovat minun aarteitani, kaikki A:han liittyvä, näitä en näyttäisi muille, ja nämä pelastaisin palavasta asunnosta kissan lisäksi.

Oikeastaan olen haaveillut tatuoinnista, muistoa A:sta, mieluusti jokin sen piirros. En ole vielä löytänyt mitään juuri sopivaa, mutta mietiskelen asiaa.

Meinasin laittaa tähän jotain kuvia viime ajoilta mutta nah, olkoot.