Edge of the World

Siitä miitistä viime lauantaina. Sain jostain syystä sellainen inspiksen, että pitäisi tehdä jotain vähän värikkäämpää ja omituisempaa, joten kaivoin esille Bodylinen hameeni, jonka olin jo muka hylännyt myyntiin menevien pinoon. Onneksi en saamattomuuttani ole vielä laittanut mitään myyntiin. Yritin saada aikaiseksi jonkinlaista punk lolitaa, koska skottiruutuinen bleiserini vain niin hyvin sopii sellaiseen.

Tässä edellisen illan suunnitelma:

Kenkävalinta oli ongelma, kun säähän ei oikein käynyt korkkarit, mutta kun asu oli muutenkin omituinen, päädyin ysäriklopoihin. Huomatkaa pinssit, kisu ja Saksikäsi.

Kaivelin kaiken vaaleanpunaisen pikkukrääsän esille, Riesan miehinen ego kärsi.

Ja sitten meikkikuvaa aamulla ennen lähtöä, sain suurta mielihyvää siitä, että kynnet mätsäsivät peruukkiin. Niittipanta vielä puuttui.

Ezeein kanssa yhteiskuva, koska kaimat. Tämä on hänen kännykästään. Siellä kahvilan kellarissa oli kyllä aika pimeät kuvausolot, mutta ulkona satoi räntää.

Nämä loput kuvat on ottanut Rosalia, joka olikin nopea postaamaan niitä foorumille. Sain kerrankin miittikuvat jo muutama päivä miitin jälkeen. Nyt jäi ryhmäkuva kyllä ottamatta.



Postauksen hömppäosio loppuu tähän, jatka lukemista vain, jos kinostaa tekstiseinä oloista.



Pakko avautua. Hävetti miitissä niin paljon, kun olin ihan hermostunut. Aamupäivällä bussissa matkalla Ouluun sain jonkinlaisen paniikki-/ahdistuskohtauksen, se meni jo ohi, sitten menin ennen miittiä kirpparille ja siellä se iski uudestaan, ja meni taas ohi, mutta sitten miitissä vielä kolmannen kerran. En oikein pysynyt kärryillä keskustelussa koko ajan, kädet tärisivät, ja juuri silloin teimme niitä kivoja kortteja, joihin kirjoitetaan toisistamme mukavia asioita. Onneksi ajatus toimi, ja sain kirjoitettua kaikille mielestäni hyviä juttuja, mutta käsialani oli kyllä melko käsittämätöntä, siis vielä enemmän kuin yleensä (minulla on todella sotkuinen käsiala jos en keskity ihan hirveästi). En halunnut syödä mitään kahvilassa, enkä saanut teekuppostanikaan kokonaan juotua. En muista mitä kaikkea sekavaa olen lörpötellyt hermostuksissani. Tekstasin M:lle, jota olin näkemässä miitin jälkeen, että ääää ahdistaa, ja se vastasi, että voithan lähteä aikaisemmin. Mietin kumminkin, että univelasta tämä varmaan vain johtuu, ja onhan minulla aina ennen ollut niin mukavaa miiteissä, eiköhän tämä mene ohi. Noh, ohihan se meni. Loppuaika miitistä tuntui paljon paremmalta, ja sain todella ihania asioita sydänkorttiini, laitoin sen jääkaapin oveen!

Hävetti kuitenkin. Tuumiskelin, että huomaakohan kukaan, ihmetteleeköhän kukaan. Ja nyt tässä sitä muistellessa alkaa taas tärisyttää ja todellisuus hämärtyä ja kurkussa kuristaa. Huomasin sen vasta nyt, vaikka on tämä olo ollut tässä varmaan jo jonkin aikaa.

Kävin maanantaina hoitajalla ja sitten lääkärissä. Tavallisella lääkärillä, kun sille psykiatrille ei saa aikoja. Se oli oikein mukava nuori nainen, ja kuulemma ensimmäistä päivää töissä tuossa talossa. Meillä oli vain puolen tunnin päivystysaika, ja yritin siinä kertoa viime aikojen oloistani, mikä oli ihan erityisen hankalaa siksi, koska maanantai sattui minulla olemaan sellainen supervauhtipäivä, harvinaista kyllä. Kerroin, että huomenna voi olla jo ihan toisin, vaikka tänään tuntuukin, että olen elämäni kunnossa. Lääkäri tuumasi, että olisi väärin kirjoittaa mitään diagnoosia, sairaslomaa tai lääkettä noin lyhyen tapaamisen perusteella, ja varsinkin, kun ei ole varmaa, miten oloni siitä lähtisi kehittymään. Sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja siihen asti minun pitää vähän kirjata ylös oloja, ahdistuksia, paniikkeja, nukkumista, koulussa käymistä, kenties syömistäkin.

Hoitajan ajatus alun perin oli tuumia, pitäisikö määrätä jotain tarvittavaa, niitä kohtauksia varten, Kerroin kyllä, että olen elänyt niiden kanssa lapsesta asti, ja ollut aina ilman lääkkeitä, ja tuntuisi typerältä nyt hankkia jotain. Olen kehitellyt monenlaisia mielenhallintakeinoja, ja yleensä ne toimivat. Yleensä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Sahan luona heräsin kahdelta hirveään paniikkiin. Nousin istumaan, ja koko kehoni kouristeli. Hengitin hankalasti. Pelkäsin niin saatanasti. Mutta tuumasin, että jumalauta, ei minulla ole tässä aikaa panikoida, tahdon nukkua! Kävin läpi pari juttua, mantrani, joitakin vapauttavia ajatuksia, mielikuvia, ja kas, se meni vartissa ohi. Se oli suuri saavutus.

Koskaan ikinä ei ole noin suuri kohtaus mennyt noin äkkiä ohi, yleensä ne kestävät jopa tuntikausia.

Mutta toisinaan, silloin tällöin, harvoin, tulee niitä kohtauksia, että todellisuus hämärtyy juuri tarpeeksi, jotten enää muista, että on olemassa myös elämää ilman pelkoa. En enää muista, että minulla on vain kohtaus. Ja ne ovat niitä kamalimpia. En muista käyttää kikkojani, en saa niistä otetta, en osaa, on vain kauhu ja kuolema ja kuristumisentunne ja oksetus. Ja ehkä... kenties niitä harvinaisempia tilanteita varten... EHKÄ voisi olla hyvä, jos olisi tietopaikassa jotain mietoa rauhoittavaa.

Vaikka olenkin yliherkkä lääkkeille. Mutta ehkä. Voihan olla, ettei sellaista kohtausta tulekaan seuraavaan puoleen vuoteen, kukapa tietää. Mutta esimerkiksi siellä miitissä minulla ei ollut keinoja rauhoitella itseäni, en olisi pystynyt keskittymään mihinkään mielikuvaharjoituksiin. Jouduin vain odottamaan ja luottamaan, että se menee ohi. Yleisissä paikoissa ylipäänsä on hankalampi saada otetta siitä tilanteesta.



Mutta minäpä en lähtenyt miitistä aikaisemmin. Minäpä en antanut periksi ahdistukselle. Minä jäin, ja lopulta olikin ihan hyvä olo. Siitäs sait.