perjantai 13. marraskuuta 2015

Suuri surman suu

Oli lääkäri keskiviikkoaamuna. Lääkäri tuumasi, että ei tässä enää mitään testejä tarvita, asia on selvä kuin pläkki: Minulla on aspergerin oireyhtymä, eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Ensin olin vähän pettynyt, koska odotin testejä, testit ovat jänniä! Mutta nyt olen vähän helpottunut. Homma olikin helppo ja nopea. Diagnoosia en kai saa, asperger ei tietääkseni enää ole diagnosoitava sairaus. En tiedä, auttaako tämä mitenkään esim. Kelan kanssa asioidessa, tai mitään. Mutta minua se ainakin auttaa. Nyt minulla on sana sille. Voin kertoa ihmisille vapaasti: "kyllä, olen assi", ja tietäjät tietävät, tietämättömät saavat vapaasti kysyä, kerron mitä osaan. Keskustelua syntyy, uudenlaista ymmärrystäkin ehkä jopa.

Vein isälle tosiaan sen Paula Tillin kirjan, isäkin tunnistaa itsensä monista kuvauksista. En ole yllättynyt.

Otin ohjaajan ja lääkärin kanssa puheeksi ratsastusterapian. Asia jäi muhimaan mieleeni pari postausta sitten kirjoittaessani kaipauksestani hengailla hevosten kanssa. Selvittelemme varmaan ensi viikolla ohjaajan kanssa, minne minun olisi ehkä mahdollista päästä. Kenties fysioterapiaan ja sen ohella ratsastusterapiaan. Olisi kyllä ihan mahtava juttu. Psykoterapiasta aikanaan ei ollut oikeastaan mitään apua. Olenkin suoraan sanottuna kateellinen ystäväiselleni M:lle, joka aina hehkuttaa terapeuttiaan, ja kuinka paljon siitä on apua! Mutta minä en ole M.

Ja tätä olenkin vähän miettinyt. Koska minä ja M olemme kovin samanlaisia, mutta jollain perustavalla tavalla silti erilaisia (terveisiä vaan jos luet, kirjoittelen tässä sinusta ummet ja lammet). Minun tulkintani mukaan suuri osa M:n ongelmista elämässä johtuu traumoista. Olen joskus miettinyt, mikä minussa oikein on vialla, kun elämäni ei ole ollut läheskään yhtä traumaattista, mutta olen silti kovin samanlainen. Mutta luinkin jostain, että syvä trauma voi itse asiassa muuttaa ihmistä niin syvästi, että se tekee persoonasta erilaisen, erikoisen, jopa sellaisen, että se voi vaikuttaa neurologiselta erilaisuudelta. Kas vain. Mutta tietenkään se ei ole sama asia. Nyt hyväksyn myös sen, miksi jotkin tilanteet, joita moni muu lapsi ei olisi pitänyt minään, ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet ja muokanneet minääni. Olen aivoiltani hieman erilainen, herkempi. Ei sen kummempaa, en mitenkään huonompi tai viallinen. Ja M taas, käsitellessään itseään ja vaikeuksiaan vaikkapa siellä terapiassa, muuttuu pikku hiljaa eheämmäksi. Sitä on jännittävää ja liikuttavaa seurata sivusta. Se tapa, millä tavalla minä muutun pikku hiljaa eheämmäksi, täytyy olla erilainen kuin M:llä, koska minä en ole M. Minusta myös tuntuu, että minä kasvan ja muutun paljon hitaammin kuin kaikki muut tuntemani ihmiset. Minun ja M:n yhteys on edelleen yhtä vahva kuin teininä, jolloin olimme hyvin samankaltaisia, mutta emme ole enää yhtä paljon samanlaisia. Me kumpikin muutumme pikku hiljaa, ja se on oikein, se on hyvä. En enää edes tiedä, mitä yritän selittää.

Ymmärrykseni mukaan asperger-ihmiset tyypillisesti kehittyvät ja kasvavat henkisesti hieman hitaammin kuin useimmat. En tarkoita mitään hidasälyisyyttä tai jälkeenjääneisyyttä. Mutta voin ainakin omasta puolestani sanoa, että kukaan muu tuntemani 24-vuotias ei ole yhtä paljon lapsi kuin minä. Pidän aivan omituisena sitä, että kaikki ikätoverini ovat niin kovin aikuisia. Käsittämätöntä. Kyllä minä huomaan aikuistuvani pikku hiljaa, hyyyvin hitaasti. Mutta kiirettä en pidä, enkä voisikaan pitää. Äiti mietti, että kenties assit jopa vanhenevat fyysisesti hitaammin, saavat ryppyjä myöhemmin yms. Sitä väitettä on kyllä vaikea niellä. Minä ainakin olen ollut vähän ikäkriisissä viime aikoina. Tunnen vanhenneeni fyysisesti viimeisen vuoden aikana ihan luonnottoman paljon.


Hassua kyllä, näissä asukuvissa olen kuitenkin tämmöinen baby face.











Pinkit sydänvalot lakkasivat toimimasta. Pidän "joulu"valoja kämpässä joka puolella vuoden ympäri, ne ovat tunnelmavaloja. Nyt en löydä mistään sellaisia, jotka kelpaisivat korvaamaan vanhat ihanat sydänvalot. Elämä on rankkaa. Onneksi Kelalta kumminkin tuli vihdoin iloinen päätös "yes you can has moneeh". Kenties pääsen ensi kuussa vihdoin käymään siellä Helsingissä, jonne olen hinkunut toukokuusta asti, siis heti siitä asti kun pääsin Helloconin reissusta takaisin pohjoiseen.

Lauantaina on kumminkin Kemin Kitacon, enkä ole tosiaan ikinä ennen käynyt missään coneissa sitä Helloconia lukuun ottamatta. Kemissä on maan pohjoisin con, ja Oulun sekä Tornion lolitatyypit järkkäävät sinne j-fashion -muotinäytöksen, päätinpä sitten kokeilla malleilua ensimmäistä kertaa ikinä. Asuni tulee olemaan cult party keitä. Jänskättää vähän.




2 kommenttia:

  1. Eyyyy, meikäkin on Kitaconissa, tulen moikkaamaan jos näen! Kävin tässä yks päivä shoppailemassa, näin yhden jutun josta tulit heti mieleen sie, oli pakko ostaa, menkööt vaikka joululahjasta kun oon sun blogin fani. Katsoo, jos muistan sen huomenna ottaa mukaan.

    Asperger-diagnoosia on käsittääkseni tyttönä tosi vaikea virallisesti saada, itsellekin tuli joskus 15 vuotta sitten paperit vain "laaja-alaisesta neurologisesta kehityshäiriöstä". Mutta jo pelkkä tieto siitä, mikä on ns. vialla, helpottaa eloa kummasti. Lähinnä tuo rypyttömyys johtuu siitä, ettei assit ilmehdi puhuessaan yleensä niin paljoa, kuin "normaalit" ihmiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eyyyy! Joo moikkaillaan! Oooaaawww oot niin sulonen <3 mitä ihmettä ;A;

      Olen kyllä tosi onnellinen siitä kuinka fiksu lääkäri mulla nyt on, en tienny että semmosia on olemassakaan. Jotain neurologisia ongelmia mulla on epäilty jo kai viis vuotta, mutta kun ei voi testailla kunnolla ja plaa niin ei ole sitte saanu mitään selvyyttä mihinkään. Nytki ku tietää niin jutellaan äitin kans minun lapsuudesta sillee "nojoo oishan se pitäny silloin tietää" ku miettii jotain minun omia juttuja ja piirteitä, ei sitä vain voi tajuta jos ei edes tiiä mitään mistään aspergerista. Muistan ku mullaki oli päiväkodissa samassa ryhmässä autistinen poika, ei kukaan olis silloin voinu tulla ajatelleeksi että minussa ois jotain samaa ku siinä mutta lievemmin.

      Olenki aina miettiny miksen osaa hymyillä sievästi ja normaalisti. No, ehkei tule niin äkkiä naururyppyjä :O Tosin kulmien väliin tulee, menee otsa kurttuun aina ku on hankalaa!

      Poista

Penni ajatuksistasi.