Tietokone on kai lopullisesti, peruuttamattomasti korjausyritysten tuolla puolen. Näpyttelen säälittävästi kännykällä kun on jo viikkokausia tehnyt mieli kirjoittaa. Mutta tämä on niin hidasta. Ei tästä tule mitään. Uusi kone on kai hankinnassa hyvin pian, perhe on luvannut avustaakin. Koska kohta on synttärit.
Kämppä on yhtäkkiä niin kovin kylmä ja ankea. Mieleni tekisi heittää kaikki tavara roskiin yhtäkkiä. Pelkkä patja lattialla ja peitto, muuta en halua. Ainoa tapa viettää aikaa on kännykkä, kirjat, nuket, katson ja tuijotan, ahmin silmilläni, mutta tyhjää on. Itkin David Bowielle, meikkasin surumeikin ja ihmettelin. Tein taas pahaa ruokaa. Olen ollut kaksi yötä nyt kotona, joululomailin monta viikkoa vuorotellen äitillä ja iskällä. Koti ei olekaan hyvä. Eikä mikään muukaan paikka. Elämä on vinkkelissä ja kurtussa ja säröillä enkä tiedä miten päästä siitä eroon.
Koti on niin kylmä ja kolkko kissasta huolimatta. Elämä on kolkko ja kylmä. Kolkko on hyvä sana. On ikävä kaikkea mitä ei koskaan ole ollutkaan. Mielikuvitusjuttuja. Tahdon pois täältä mutta minne? Olisi arki muttei jaksa. Pitäisi muttei jaksa. On niin hiljaista ja kylmää. Iglussa. Siellä istun kunnes lumi peittää ja maailma unohtaa, äänet hukkuvat lumeen, todellisuus jää koko ajan kauemmaksi kun lumikerros päällä kasvaa, pimenee ja pimenee, mutta sitten iglusta loppuu happi. Niin päätti lumipeikko päivänsä.
Tyhmät unelmat. Hävettää edes ajatella, hävettää elätellä toivoa, hävettää unelmoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.