Välillä haaveilen kovasti siitä, että alkaisin taas näännyttää itseäni. Katselen kuvia neljän vuoden takaa, kun olin melkein kymmenen kiloa kevyempi ja söin linnun annoksia ja polvet törrötti ja posket oli lommolla. Ja oli koko ajan paha olo... Sain aamulla hyvän muistutuksen siitä, miksei noita aikoja kannata ikävöidä. Heräsin omituiseen pahaan oloon ja lopulta tajusin, kuinka monta tuntia edellisestä syönnistä oli, ja näkkäriä jyystäessä teki pahaa. Muistui elävästi mieleeni ne ajat, kun oloni oli sellainen aina. Verensokeri aina matalalla, heikotus aina, ja kuvottava ruokailuhetki, ja syönnin jälkeen entistäkin kurjempi olo. Niin muistui mieleen, että ehkä jos sittenkin vaan jatkaisin syömistä samaan malliin kuin tähänkin mennessä. Ei ole ikävä niitä oloja. En edes tiedä mitä on ikävä. Ehkä jotain säälittävää vallan tunnetta.
Eräs nuori nainen, joka on avioliiton kautta sukulaiseni on kärsinyt koko ikänsä pahasta anoreksiasta. Tahtoisin jutella sen kanssa joskus.
On ihan hemmetin vaikea olla mitenkään päin sosiaalinen ja osallistua keskusteluun, en jaksa yhtään esittää pirteää ja tavallista, olen hypertietoinen koko ajan kaikesta mitä teen ja tajuan, ettei normaalin ihmisen kuulu käyttäytyä näin, mutten jaksa en jaksa, olen täysin oma itseni häpeästä huolimatta, voin mielestäni aavistaa myötähäpeän äitistä, uumoilen, että parempi mököttää aina yksin kotona, kuka nyt haluaisi minut seuraansa, pilaamaan kaiken, tavallisen tylsän päivälliskeskustelun.
Minulla on lentolippu Saksaan toukokuulle. Toivottavasti jaksan olla supersosiaalinen viisi päivää. Jaksan. Olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.