Reality is Lost

Sain yhtäkkiä uuden idean Helloconin asuani varten. Se on onneksi vasta kesäkuussa, mutta mekon olen jo sitä varten hankkinut. Pääkoristettakin olen ommellut, mutta se on vielä kesken. Mutta nyt taas tässä yössä istuessani sain paremman idean siitä, millaista fiilistä tahdon asuun hakea. Aion yhä toteuttaa sen sillä samalla mekolla, ja samalla pääkoristeella, mutta pitää lisätä siihenkin vähän erilaisia juttuja, ja hankkia muita asusteita. Selailenkin juuri Etsyä inspiksen toivossa. Pitäisi kai tilata pitsiä, kun Eurokangas on niin köyhä.

Tajusin vihdoin jopa kokeilla päälle sitä mekkoakin. Onneksi sopii. Ehkä vähän hartioista tiukka, mutta ei paha. Hihat ovat juuri sopivan mittaiset, ja vyötärö ja rinnanympärys istuvat juuri sopivan sievästi.

Säästän mekon ja kaiken yllätyksenä sinne kesäkuuhun asti, joten en kerro tarkemmin.




Noniin tosiaan, halleluja minulla on toimiva kone! Vaan näytössäni lieneekin nyt jotain vikaa, tai ennemmin näytön piuhassa kai. Näh. Tämä ei todellakaan ole mikään vanha ja paljon käytetty näyttö, eikä tämän todellakaan pitäisi vielä alkaa reistailla. Nyt pitäisi kuudessa erässä maksaa tämä masiina pois, ja yritän vielä säästää maaliskuun ja huhtikuun aikana jonkin verran toukouuta varten. Minulla on kuitenkin hankkimatta enää junaliput Rovaniemen ja Helsingin välillä, sekä junaliput Berliinin ja Leipzigin välillä. Muuten hostelli, lennot ja festarilippu on hoidettu. On muuten aika jänniä bändejä jo varmistettu tulevaksi WGT:hen, katsokaa vaikka. Eikä siinä vielä kaikki. Tuossa vasta tähän mennessä varmistetut. Harmittelen vähän sitä, kun viime vuonna siellä oli Qntal, Blutengel ja jopa Deine Lakaien, oh boy, ne olisin tahtonut nähdä. Vaikka Blutengel onkin vähän kökkö livenä ja kuulemma Deine Lakaienilla oli ollut teknisiä ongelmia. Ehkä jonain toisena vuonna. Toisaalta en ehkä välttämättä halua joutua kokemaan läpi sitä tunnemyrskyä mikä väistämättä purskahtaisi ilmoille, jos näkisin Deine Lakaienin...



Seuraavat kuvat joltain viikonlopulta, kun tavattiin Teasean luona askartelun merkeissä, ja aloitin siellä sitä Helloconin pääkoristetta. Nämäkin kuvat otin äitilässä, samoin kuin edellisenkin postauksen kuvat. Olen luuhannut paljon siellä sillä aikaa, kun ei ole ollut omaa toimivaa konetta.

Olen huomannut uusia juttuja itsestäni. Siis no, ei uusia oikeasti, mutta en ole vain koskaan ennen tullut ajatelleeksi niitä tältä kantilta. Saatuani asperger-diagnoosin näkökulmani itseeni on muuttunut hieman, ja nyt hoksaan jatkuvasti monista omista jutuistani että oho, tämähän on selvästi autistista. Monet asiat mitä puuhailen yksin kotona öisin. Tuntikausia jankkaan samaa ja samaa ja samaa ja samaa, ihan tyytyväisenä. Mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt minua jankkamassa minun omia hommiani, en ole kenenkään kanssa sellaisista puhunut, enkä ole koskaan ennen edes pohtinut, miksi teen niin. Joten miten kukaan olisi koskaan voinut aavistaa?

Ehkäpä lempitunnetilani on se, kun ei oikeastaan väsytä, mutta menen sänkyyn makaamaan kisun kanssa ja ajattelen. Kun ei ole mitään tekemistä käsillä, eikä mitään ylimääräisiä aistiärsykkeitä, ja makaan liikkumatta ajattelemassa, katoan jonnekin ihan toisaalle tyystin. Joksikin aikaa silmäni lakkaavat näkemästä vaikka ovat auki, korvani lakkaavat kuulemasta, kehoni lakkaa painumasta kohti maapallon keskipistettä, ja on olemassa vain ajatukset. Ei niiden tarvitse olla mitään erikoisia ajatuksia, jotain suunnitelmia yleensä. Unohdan kokonaan, kuka olen ja missä olen. Jos saan vartinkin uppoutua kaikessa rauhassa sinne jonnekin, sieltä takaisin päästessäni olo on oikein rauhallinen, levännyt ja kirkas. Sen jälkeen jaksaa taas hyvin. Se on parempaa kuin torkut, koska niiltä herätessä on aina niin töksähtänyt olo, ja menee aikaa, että siitä toipuu. Yöunia se tosin ei sentään korvaa.




Viime päivinä on ahdistanut muunmuassa se, että olen ihan älyttömän huono vastaamaan viesteihin ja kommentteihin. Tumblrin viestikansiossa esimerkiksi lojuu eräs viesti, ja olisin halunnut jatkaa sitä keskustelua ihan oikeasti, mutta lykkäsin sitä, ja nyt en enää kehtaa vastata siihen kun on mennyt jo monta kuukautta.... Sähköposteja ei onneksi tule usein, niihin vastaaminen on lähes mahdottomuus, vaikka olisi jokin ihan pienikin lauseenpätkä vain kirjoitettavana. Facebookissa sentään yritän. Whatsappissa vaihtelevalla menestyksellä. Jotkut paikat olen hylännyt kokonaan ja tietoisesti yrittänyt unohtaa kaikki sellaiset viestit, joihin olisin halunnut joskus vastata. Kuinka monta mielenkiintoista keskustelua jää käymättä, kuinka monta uutta tuttavuutta löytämättä? En jaksa usein edes vastata yksinkertaisesti "kiitos" joihinkin kommentteihin vaikkapa instassa. Yyh. Liikaa paikkoja joissa pitäisi olla ajan tasalla kaikesta. En minä jaksa.

Paljon mieluummin vain luen muiden keskustelua ja kehittelen fiksuja kommentteja hiljaa mielessäni, ikinä niitä mihinkään kirjoittamatta. Hyvä.



Kollektiivinen anteeksipyyntö tässä kaikille, joiden kommentteihin/viesteihin/yms en ole saanut (vielä) vastattua. I'm trying here.

now playing