Not only have we learned to survive - We've learned to blossom

Monet aina kehuvat kun minulla on vaalea peruukki, että ooooo kuinka hyvin sopii vaalea tukka, mutta minulla on nykyään sellainen olo, ettei vaalea tukka sovikaan enää yhtään jostain syystä. Sitä paitsi on ihan perseestä tuskailla mustia kulmakarvoja vaaleammiksi sopimaan tukkaan, hah.

Minun ihana pörröperuukkini alkaakin olla jo vähän huonokuntoinen. Ehkä hankin jossain vaiheessa saman tyylisen vaikkapa vaaleanruskeana.


On hankala vaihtaa kirjoitustyyliä yhtäkkiä joka kerta kun avaan bloggerin kirjoituskentän. Kaikkialla muualla kirjoitan puhetyylillä ja puolihuolimattomasti, mutta jotenkin olen aina halunnut blogissa kirjoittaa vähän fiksummin. En nyt hirveästi hifistele kirjakielen kanssa, mutta yritän sanoa minä enkä mie, ja niin edelleen. Usein aloitan blogikirjoituksen vahingossa puhetyylillä, sitten pitää palata korjailemaan. Onhan se kai ihan hyvä, että edes yhdessä paikassa yritän vähän.

Tämä on toinen niistä kahdesta feikkiseptumikorusta, jotka tilasin silloin. Mummon mielestä näytti siltä kuin minulla valuisi räkä, mikä on varmaan ihan totta kun kauempaa vilkaisee. Toisaalta viime viikonloppuna mummo kehui YRU:n plattareitani, että "on sulla komiat kengät". Ja mummo on myös yksi niistä jotka ihastelevat sitä kuinka nätti vaalea tukka muka on minulla.

Eilen tuli postissa minun vyölaukkuni. Tuumasin, että sellainen voisi olla ihan kätevä Saksanreissulla, siellä voi pitää kännykkää, passia ja tärkeitä papereita. Ja sitten on vähän noita-/keijukais-/viikinki-viboja. Ja Allison Eckfeldtillä eli Kazlovesbatsilla eli The Goblin Queenillä on hieno tyyli. Ja löysin nahkaisen sellaisen huuto.netistä halvalla. Vyön sitä varten ostin kirpputorilta.

Hame on myös huuto.netistä.

Ostin nyt vihdoin junaliput Helsinkiin ja sieltä takaisin toukokuulle. Lähden 10. päivä yöjunalla, vietän 11. päivän Helsingissä ja aamulla ihan liian aikaisin 12. päivä lähtee lentokone kohti Saksanmaata. Lennän Suomeen 17. päivä illalla, ja yöjuna Rovaniemelle lähtee 18. päivä. Matkustan eläkeläislipulla, mutta junamatkoille tuli silti melkein satanen hintaa, yyh. Vaan vielä jäi säästötilille hyvästi pesämunaa. Pesämuna on ihan kamala sana.



Kerlin uusi albumi tulee olemaan oooooh!

Kerli on minulle jotenkin erityisen tärkeä, vaikkei ihan lempimusiikkiani olekaan. Kerli itsessään, ihmisenä, on ihana ja kallisarvoinen ja ihailtava. Ja jotkut Kerlin kappaleet ovat olleet varsin tärkeässä asemassa elämässä mukana eri tilanteissa, esimerkiksi silloin kun vietin kolme kuukautta osastolla. Vanhat vlogit ja muut random videot, joita Kerlillä oli ennen tapana tehdä, tekivät jostain syystä minuun aikoinaan suurensuuren vaikutuksen nekin. Ja edesmennyt foorumikin, jossa me Kuulapset pyörimme, oli niin positiivinen, rauhallinen ja ystävällinen paikka. Pelkkä tuon ihmisen olemassaolo vain jotenkin tekee maailman hitusen paremmaksi paikaksi.

Too dramatic for my own good

Viime viikkojen aikana päässäni on pyörinyt jatkuvalla syötöllä samat mietteet, samat tunteet, samat lauseet.

-"Mievihaantätämievihaantätä"
-"Mievihaankaikkeamievihaankaikkea"
-"Mievihaankaikkiamievihaankaikkia"

Ja niin edelleen. Tiedän, että on edgyä ja jännää postata tumblööhön kuvia vihaisista kisuista kuvatekstillä "I HATE EVERYTHING" tai kuvia grungetytön solisluista ja ruutupaidasta ja tupakansavusta ja päälle photoshopattu teksti "I hate my life" tai jotain sellaista. Joo, todella edgyä (edgylle ei ole olemassa kunnollista suomennosta...). Mutta nyt ei ole kyse siitä.

Kirjaimellisesti sängystä ylös noustessani päässäni kelaa huomaamattani uudestaan ja uudestaan samat lauseet. Kirjaimellisesti puristan käsiä nyrkkeihin ulkona kävellessäni ja olen valmis lyömään ketä tahansa joka tulee liian lähelle ja ajatukset pyörivät ja pyörivät samaa rataa. Kirjaimellisesti en voi ajatella mitään muuta kun istun vessassa. Mieleni tekisi karjua VIIIITTTTUUUUUU siellä pöntöllä istuessani, hakata rystysiä seinään ja heittää vessanpönttö parvekkeelta alas. Mitään tämänlaisia tunteita en tietenkään näytä kenellekään. Aamulla vain hiljaa laitankin yöpaidan takaisin päälleni ja puikahdan hiljaa takaisin peiton alle kuiskaillen itselleni "vihaanvihaanvihaan" enkä suostu kohtaamaan uutta päivää.

En suostu.

En halua opetella. En halua tekemistä. En halua toimintaa. En halua kursseja ja kuntoutusta ja sosiaalisuutta. En halua nähdä ketään. En halua poistua kotoa. En suostu.

En suostu tiskaamaan. En suostu imuroimaan. En suostu -- ääääh no pakko siivota kissan hiekkalaatikko hyvä on, mutta sen jälkeen en suostu enää ikinä mihinkään!!!!111

Pelkkää säälittävää tyhjää raivoa. En osaa purkaa sitä mitenkään enkä osaa käsitellä sitä mitenkään. Istun vain hiljaa ja pinnistän aivosolujani, jotta voisin ajatella jotain muuta.

Ja arvatenkin tämä säälittävä tyhjä raivo ja sen säälittävyys ja typeryys aiheuttaa... lisää raivoa, tällä kertaa itseäni kohtaan. Miksi helvetissä pitää olla näin typerä ja nolo ja kamala ja hyödytön ja paska.

Päivän mielihyvät saan siitä kun jaksan tehdä ruokaa, ja siitä kun hypistelen nukkeja, ja siitä kun kisu tuijottaa viattomalla katseellaan, ja siitä kun jääkaapissa on lempimehua, ja siitä kun juutupessa on kivoja videoita. Onneksi on nukkeja ja kisu. Vaikka olenkin huono kisuemo.



Olen kumminkin yrittänyt oikeasti skarpata ruuan kanssa. Sokeria saan syödä vain perjantaina vähäsen. Joka päivä pitää syödä vähän lämmintä oikeaa ruokaa, terveellistä. Ähkyyn ei saa syödä koskaan. Pastaa ja nuudelia ja juustoa pitää vähentää. Tämä on toistaiseksi sujunut ihan hyvin. Lauantaina iskälässä kyllä söin vähän liian paljon koska J paistoi leivinuunissa metson. Omg. Nom.

On ihan hyvä olla vähän nälässä.

Jos en elämässä muuta järkevää jaksa tällä hetkellä tehdä niin ainakin voin hieman hössöttää tämän asian kanssa.

Minua vähän ahdistaa se, että näytän tässä kuvassa mielestäni A:lta. Oli sunnuntaina sellainen androgyynimpi look kun innostuin neljältä yöllä suoristamaan tukkaa ja liimaamaan sitä taaksepäin koska vituttaa kun se kutittaa nenää. Aina kun olen vähemmän feminiininen, peilikuvasta tulee mieleen vain A. Ja sitten olen surullinen.

Ja kuvia iskän kisuista. Myrsky täyttää kohta jo kymmenen! Minun vauva on jo vanha setä yhyy. Sissi sen sijaan kurnuttaa ja keimailee kiimassa.






Olen katsellut omituisia dokumentteja syömishäiriöistä. Tuijotan koko yön silmät verestäen ja yritän takoa päähäni sitä, että terveellinen syöminen kannattaa, nääntyminen ei. Se toimii. Tuntuu toimivan.

Give to me the gift of flight

Eilen tosiaan jaksoin käydä kohtaamispaikalla asukasillassa, ja kaupassa, ja mieleni teki pitkästä aikaa pukea ja meikata sievästi. Nykyään teen niin suunnilleen kerran viikossa.

Platformikengät ja iso tukka tekevät vahvan olon.

Tein nämä sarvet jo monta kuukautta sitten fimomassasta, kun meillä oli pieni askartelumiitti tyyppien kanssa. Hankin hiusklipsejäkin jo ainakin kuukausi tai ehkä pari sitten, ja liimasin sellaiset sarviin. Nyt tajusin käyttää niitä ensimmäistä kertaa. Somat.

Selfiet otin kännykällä ollessani äitin kämpällä niitä kukkia ruokkimassa. Oikeasta kamerasta loppui akku asukuvia ottaessa ennen kotoa lähtöä. Mutta onneksi ehdin saada niitä tarpeeksi monta, joista valita.

Kaksi asiaa oli eilen eri tavalla kuin yleensä. Ensinnäkin, en laittanut eyelineria. Toiseksi, laitoin rintaliivit. Niitä en ole käyttänyt kertaakaan luullakseni sitten viime kesän, tai ehkä siitä on kauemminkin. Kaivoin ne jostain pussista jonkun kaapin ylimmän hyllyn takaosasta. Ero liivittömyyteen on tietenkin jättimäisen suuri, kuten kaikki näkevät.

On  ihan hemmetinmoisia vaikeuksia saada tätä blogipostausta aikaiseksi. Tämä on ollut kesken koko päivän, olen lisännyt aina silloin tällöin sanan tai lauseen. Ei tästä oikein tule yhtään mitään. Ja se Skins on ihan omituinen ja typerä sarja. Mutta katson silti koska on siinäkin hetkensä. Siinä on yksi fiksu hahmo, ja yksi muuten vain kiva hahmo. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän kamalia.

Pakko kai lopettaa tämä postaus tähän koska on jo melkein yö eikä tästä edelleenkään tule mitään.

The Escape

Olisipa Riesa täällä. Se on edelleen iskälässä hoidossa, haen sen viikonloppuna kaupunkiin jos se suostuu tulemaan. Luostolta tulin tiistaina. Siellä oli ihan jees. Hiihdinkin jopa kerran, mutta oikeastaan muuta järkevää en jaksanut tehdä, vaan näin kuitenkin hiihtoreissulla metsässä pienen totoron. Voitin pari kertaa lautapeleissä, mutta Monopolissa en voita ikinä. Siellä ahdisti jonkin verran, jostain syystä, oikeastaan joka päivä. Ja aina ahdistaa joka päivä. Ja tällä hetkellä ahdistaa erityisesti ja minusta tuntuu että todellisuudentaju hämärtyy enkä osaa kirjoittaa ja tästä tekstistä tulee ihan omituista. Ei saa unohtaa teetä hautumaan. Minua alkoi kai närästää, tai ainakin luulen, että tältä närästys tuntuu, ja sitten alkoi ahdistaa, ja toivoisin että kisu olisi täällä, se ehkä auttaisi vähän. Ahdistukseen, ei närästykseen. Närästykseen toivon mukaan auttaa vihreä tee.

Närästys on omituisen kuuloinen sana.

Otin Luostolla paljon kuvia nukeista, minulla oli mukana kolme, mutta muuten en kuvannut oikeastaan ollenkaan. Mökki oli suurensuuri, sain parhaimman makuuhuoneen (master bedroom on hassu ilmaisu), siellä oli neljä vessaakin. Tunturissa oli toki paljon enemmän lunta kuin täällä kaupungissa, ja onhan se sata kilometriä pohjoisemmassakin. Söin ruokamestassa pizzaa jossa oli poronkäristystä, karpaloita, punasipulia ja majoneesia, ja se oli oikein hyvää, en nykyään oikein välitä pitsasta, mutta tuo ei ollut ällörasvaista tai -suolaista, eikä se oikeastaan maistunut pitsalta, ja se oli erikoista ja hyvää. Eikä siitä tullut ähky eikä tönkkö.

Jotta joku ei kuvittelisi, että olemme rikkaita, niin mainitsen tässä, että saimme majoittua tuolla mökissä ilmaiseksi suhteilla. Muuten ei TOD olisi varaa moiseen. Jostain syystä joskus jotkut ihmiset ovat kuvitelleet, että olen rikkaasta perheestä. Ei helvetti sentään.

Äiti ja veli joi punaviiniä, minä tätä.

 Tuntuu että jotkut lihakset kaulassani jännittyvät jännittymistään ja kohta purskahtavat puhki tai jotain ja pitää muistaa hengittää, normaalisti, hitaasti, nenän kautta. Nyt ei ehkä olisi hyvä hetki kirjoittaa blogiin mutta koska en voi jutella kisulle tai halia sitä enkä soittaa äitille enkä nukkua enkä huovuttaa, oli pakko keksiä jotain. Kirjoittaminen auttaa.


Eilen hetken mielijohteesta päätin alkaa katsoa sitä kamalaa teinisarjaa Skins. Ärsyttää itseäni, kun on monta eri sarjaa kesken, muttakun ei ole pitkäjänteisyyttä kai. Kaikkia leffojakin olisi, mitä pitäisi katsoa. Mutta Luostolla eräänä yönä tuijottelin äitin läppäriltä vihdoin sellaisen leffan kuin Adam, se kertoo asperger-tyypistä. Olin lukenut, että siinä asperger on hyvin tehty, eikä sellainen kauhean koominen tai traaginen kuin yleensä kaikkialla. Ja olihan se. Siitä tuli ihan hyvä mieli.


Takanani sohvapöydällä kummittelee suklaapatukka jonka saan syödä vasta perjantaina. Toivoisin, että olisin jättänyt sen ostamatta, se on lojunut laukussani jo maanantaista asti. Ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Yritän kuunnella rentouttavaa musiikkia, mutta miksi sekin kuulostaa jotenkin terävältä. Muistikirjani viimeisin hätäinen suttumerkintä kummittelee sekin mielessäni. Päivällä oli ihan hyvä olo, jaksoin käydä kohtaamispaikassa asukasillassa, siellä suunniteltiin kesäkuulle porukan retkeä. Join sielläkin vihreää teetä. Siellä oli joku uusi sairaanhoitajaopiskelija työharjoittelussa, se ei ollut nähnyt minua ennen ja vaikutti varsin kummastuneelta ulkonäköstäni. Kaikki muut ovat jo tottuneet. Siis siihen, että puen ja meikkaan niinkuin puen ja meikkaan. Mieleni teki nauraa. Ihmiset ovat hassuja. Jostain syystä stereotyyppisesti mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ja neurologisesti poikkeavat tyypit pukeutuvat aina lökäpöksyihin ja huppareihin, ja niin kai suurin osa tekeekin, eikä se minua haittaa, mutta sitten minä pistän joukosta esiin kuin (äh eihän se sore thumb -sanonta toimikaan suomeksi)... kuin.... jokin joukosta esiin pistävä juttu, en tiedä miksi mieleeni tuli hattivatit ja niiden keskellä hemuli.

Jaksoin päivällä käydä myös kastelemassa äitin kukat (koska se on yhä Luostolla) ja hakemassa kaupasta kaikkia mahdollisia kasviksia ja vihanneksia ja hedelmiä, mitä vain teki mieli. Jaksoin myös tehdä uunissa lämpimiä ruisleipiä, joihin pistin ketsuppia, tomaattia, basilikaa, valkosipulia, chiliä, mustapippuria, oreganoa ja juustoa. En ymmärrä, mikä noissa ainesosissa muka oli niin närästävää.

Enää ei ahdista ihan niin paljon. Kirjoittaminen auttaa. Mutta en voi silti vielä nukkua. Sängyssä ei odota lämpöinen pörröinen kisu. Vaan enää ei tunnu siltä, että kuolen ihan justiinsa. Pitää katsella videoita kisuista ja tiikereistä ja puista niin ehkä sitten voi yrittää nukkua.






Enää kolme viikkoa Saksaan.

Piruuttaan on hyvä sana

Tapojeni vastaisesti ostin Espanjalaisia mansikoita, koska kotimaisia saa vielä odotella monta kuukautta, varsinkin niitä mitkä iskälässä omassa maassa kasvaa. Ja yritän rapata kesää.

Eihän ne paljon miltään maistuneet, mutta tykkään joka tapauksessa vadelmista enemmän, vaan tuoreet puutarhavadelmat ovat super kalliita. Pakkasessakin on vielä viime kesäisiä.

Sitten oli hyvä ilta(yö)pala kun olin koko päivänä syönyt vain paskaa pastaa. Mansikoita ja teejuttua katsoessani yhä sitä samaa walkthruukkia juutupessa. Spooky.  Pitäisi katsoa Salaisia Kansioitakin mutta en koskaan ehdi. On liikaa hommaa. Tumplöössä esimerkiksi... En ehdi edes kuunnella musiikkia juuri koskaan. Ajatelkaa kuinka kiireinen olenkaan.

Kello on paljon taas. Yllätys. Tänään lähdetään Luostolle veljen ja emon kanssa, tullaan tiistaina pois. Lainasin suksia, onpahan tekemistä kun saa hiihtää vähän. Siellä on vielä talvempi, täällä on jo ihan kevät. Otan mukaan piirustusvehkeet, muistikirjan, lautapelejä, musiikkia, ja unipupun. Riesa meni keskiviikkona iskälään lomalle, ja nyt on ankea tyhjä kisuton koti. Harmittaa vanhan Myrskyparan puolesta, kun tuommoinen nuori kukkoilija tulee hänen reviirille ja alkaa pullistelemaan! Huomaamattani pojat olivat jo ehtineet tapella, Myrskyllä oli nenässä pieni verta vuotava haava ja yksi kynsi vähän rikki. Riesa mökötti jossain, mutta Myrsky tuli minulta hakemaan lohtua. Ihana ukkoparka. Lopulta kun Riesa kukkulan kuningas tuli mökötyspaikastaan, tarkistin sen, mutta sillä ei ollut yhtään haavaa. Varmaan siitä syystä Riesalla on tapana lähteä kesän aikana reissuille kauemmas kodista, koska koti on Myrskyn ja Sissin reviiri, ja se tietää olevansa tunkeilija. Välillä kaikki kisut tulevat ihan hyvin toimeen pitkiä aikoja, mutta joskus niillä sitten hermo kiristyy. Onneksi Myrsky ja Sissi ovat aina kamuja. Sisarukset. Ne alkavat jo molemmat olla aika vanhoja.


Kirjoitin tumplööhön tosi omituisesti yhtäkkiä yllättäen pitkähkön hölynpölyn kuolemasta. Näin se meni, en tod viitsi suomentaa:

WEIRD RANDOM RANT ABOUT DEATH THAT GOT WAY LONGER THAN INTENDED
I just realized this again, but I’m actually one of those people who are kinda sorta used to death? I guess.

I grew up on a tiny little farm. I’ve seen little stillborn lambs and I’ve held a newborn baby lamb with the most amazing silky black wool, knowing it’s not gonna make it. I’ve seen my dad cut up a sheep and a bull, I’ve held a fresh heart in my hands, I’ve cooked intestines that were alive just an hour before. I’ve thrown leftovers to our dogs. Halves of stillborn little lambs even. I’ve cried for dead puppies and kittens. I’ve buried three old dogs with my dad over the years. I think I have a very healthy relationship with death, and I definitely know the cost of having meat on my plate (even though I mostly eat vegetarian, and I don’t buy mass produced meat from supermarkets), and I cry for every sheep and every bull and every lamb and every cat and every dog just the same. I say my silent thanks to them and their sacrifice. But I also know that meat is what has kept me alive in my childhood. We didn’t have much money, and growing our own food and hunting was essential to live. That is what a lot of people don’t understand nowadays. It’s easy to live in a city and judge anyone who eats meat.

But back to death. I have also lost a family member. This trauma is still present in my everyday life, after sixteen years. I feel like death is all around me in everything I see. But death does not haunt me in my sleep. I think I have made peace with it. I believe in reincarnation nowadays, it has brought me comfort and peace. I know my brother has visited me in my sleep and I know he’s doing fine. Death is not a religious thing to me, but spiritual nonetheless.

But I am still afraid, it has been such a long time since my brother died, I don’t know how I will handle another death, in my current life. It is going to be unavoidable, eventually. I feel very fragile. Mourning about someone’s death is very selfish, you know? It is the feeling of “what am I gonna do without them” more than mourning for them. Why would I mourn for them? My grandma is 89 years old and she’s bored and her body is failing and all her friends and siblings are dead, she talks about death a lot, waits for it. Why would I deny that for her? It is the future without her that I fear. I have a lot of older aunts and uncles. Both my parents are over 60. There’s only going to be more death in my future, maybe sooner, maybe later. I have been thinking about it a lot lately. Fearing for myself, for my mental health. How many more blows can it take?

But my own death, that doesn’t concern me as much. I feel suicidal every now and then, periodically, but I don’t think it will ever come to that. The feeling always passes. My death, to me, is not a big deal, I believe I would just move on to the next chapter. But to my loved ones it would be. Just the same way I’m fearing my grandma’s death at the moment. Someone who loves me would have to go on with life without me, and that is what would hurt them the most.

I’m not going anywhere with this, if that’s what you’re expecting. Just thoughts.

#me  #text post  #death  #personal  #I just counted 18 mentions of death in this post  #brb dying  


Okei sellaista, kuolema. Teki vain mieli jakaa täälläkin koska omg kirjoitin jotain.


Tuli vähän nostalginen olo, sellainen hölmö, joten kappale:

Tämä koko blogipostaus on ihan junaturma. Ei hemmetti. Pitäisiköhän nukkua.

The Evil Eye

Long story short: NYT ON NÄYTTÖ. Ja se toimii. Ei ole yhtä hieno kuin vanha, mutta toimii.

Minua ärsyttää sellaiset sanonnat kuin "torstai on toivoa täynnä", mutta viimeaikaisten tutkimusteni perusteella vaikuttaa siltä, että torstai on minulle viikonpäivistä helpoin. Tänään piti käydä postissa, joten pitihän se sitten saman tien meikata ja pukea sievästi. Muuten olen kaikki päivät ollut yötäpäivää samoissa vaatteissa ja naama rasvaisena ja tossut jalassa ja viltti niskassa ja ilme norsunvitulla ja muuta ihanaa.

Otin nyt ensimmäistä kertaa käyttöön nämä kengät <3 Jotka ostin jo helmikuussa, mutta en näyttänyt kellekään, ennen kuin tulisi kelit käyttää niitä. Suoraan YRU:lta tilasin. Näiden olisi nyt tarkoitus olla  vihdoin sellaiset kesäkengät, jotka kestävät enemmänkin kuin kolme kuukautta, ja joilla kehtaa seikkailla kilometritolkulla katuja, ja jotka silti näyttävät aina coolilta.  Sateenkaarinauhat löysin sopivasti kirpparilta silloin, kun olin juuri ostanut kengät ja mietin, että jotkin sievät nauhat niihin voisi hankkia. Ostin sellaista suihketta, jolla kengät päällystin, että hylkivät likaa ja vettä. Otin nauhat kyllä pois päällystyksen ajaksi, mutta sitten kun olin jo laittanut ne takaisin, suihkautin vielä vähän pariin kohtaan, ja nauhat ei kai tykänneet siitä mömmöstä, ja niistä jäi vähän väriä kenkiin. Aluksi ärsytti armottomasti, mutta pah, eihän se näy kun ne nauhat ovat siinä!

Piti ottaa kännykällä kaikki kuvat, kun kamera on äitillä. Ei edes värien muokkaaminen paljoa pelasta. Mutta onpahan kuvia.

Tilasin Etsystä tämmöisen feikkiseptumikorun. Olen halunnut lävistyksen tuohon jo vuosikausia, mutta on syitä, miksi en oikeastaan taida hankkia sitä. Esimerkiksi siksi, että olen räkänokka ja kuono vuotaa koko ajan, paitsi ehkä helteillä, ja lävistyksen kanssa se olisi hankalaa ja ällöä. Ja siksi, että minusta on vaikuttanut aina siltä, etteivät lävistykset parane minulla hyvin. Joten feikki menköön. Tämä etsykauppa ei kyllä myynyt mitään erityisen laadukkaita koruja, halpoja kylläkin. Ehkä jos innostun käyttämään tätä (ja sitä toista jonka tilasin samalla), hankin joskus jostain jonkun kunnollisen, jossa on vaikkapa oikeita kristalleja. Tämä kuvissa näkyvä on sitä punertavaa ruusukullan väriä, vaikka luulin tilanneeni hopeanvärisen, hups. Mutta oikeastaan se näyttääkin aika kivalta. Paitsi kuvissa se näyttää melko lailla hopeiselta.

Minulla kun tuota ylähuulta riittää, voisin ajatella hankkivani jonkun suuremman ja näyttävämmänkin korun, hyvin mahtuisi.

Kävin samalla reissulla myös seurakunnan kirpputorilla, ja sieltä löytyikin oikein kivoja jutskia! Jotenkin tuntuu, että kirppareilla on aina vain paitoja ja farkkuja, ja harvoin hyviä hameita, vielä harvemmin hyviä mekkoja. Mutta tänään löytyi pari kivaa liehuhelmaa. Mori keihin sopivaa.

Ja sitten sieltä postista tosiaan jäi mukaan tämmöinen lappunen.

Nyt ei harmita!



Jätän tähän vielä tämän koska ooh:

Soot fairy

Kolmas postaus saman päivän aikana, o-ou.

Puhuinkin jo siitä, että viime torstai oli hyvä päivä ja tupeerasin peruukin (matkin)  ja meikkasin pitkästä aikaa ja oli sievä olo ja kävin postista hakemassa peruukin Helloconia varten ja tuhlasin rahaa askartelutarvikkeisiin enkä pelännyt teinejä. Ja otin paljon kuvia tietysti, silloin pitää ottaa kun on hyvä olo.

Joku ig:ssä sanoi että olen "soot fairy" eli niinkuin tuhkakeiju, ja se kuulosti ihan älyttömän somalta. Yksi parhaista kommenteista ehkä ikinä.

Otin korkokengät käyttöön ekaa kertaa tälle keväälle, koska tiet alkavat jo olla sulat ja loskattomat. Ihan vielä en uusia valkoisia kenkiäni uskalla viedä ulostautumaan, mutta hyvin pian!

Huomenna palautan läppärin takaisin äitille, ja koneeton elämäni jatkukoon. Ehkä saan jatkettua muutamaa projektia sitten. Enää jokunen hassu viikko WGT:hen, ja pitäisi askarrella, huovuttaa ja ommella vielä...

WGT-lipun pitäisi muuten tulla ensi viikolla postissa! Olen nähnyt kuvia, että ihmiset ovat jo alkaneet saada omiansa. Olen kirjoittanut listoja vaikka mistä, esim mitä meikkituotteita haluan Saksasta ostaa ja mitä bändejä haluan yrittää ehtiä neljän päivän aikana nähdä, ja niin edelleen. Listojen kirjoittaminen on kivaa.


Miksi yksi avokadon kivistäni muuttui tummanpunaiseksi multaan päästyään? Se ei näytä hyvinvoivalta.