Archives

Joskus ihmiset päätyvät katselemaan blogiani, joko uudet ensimmäistä kertaa tai vanhat tuttavuudet pitkästä aikaa. Sitten minun kai asiaankuuluvasti täytyy hävetä. Hehheh joo siellä on paljon paljon postauksia, ja heh joo siellä on paljon angstipostauksia. Ahahaha. Mutta siis ihan hyvinhän minulla nykyään menee, se oli sitä nuoruuden vaikeutta, kylläkyllä, super hupaisaa. Minun täytyy kiusallisesti katsoa muualle ja naurahtaa. Noh, jos olet joku joka työnnät minua joko tahallaan tai tahtomattasi tähän häpeilevään muottiin, ja luet tätä jostain syystä taas, niin haistappa paska. Minun ei tarvitse selitellä, eikä sinun tarvitse kysellä. Voit yhtä hyvin lakata lukemasta. Onneksi on vielä oikean maailman ihmisiä, jotka eivät ole tietääkseni päätyneet tänne.

Internetissä omassa blogissani minun ei tarvitse olla niin varovainen. Vaan olenpa sittenkin, koska oikea maailma. Aika moni blogimaailman ihminen, jonka kanssa kommentoitiin edestakaisin paljonkin, on kadonnut tyystin. Sellaisia, jotka voisi jo laskea kavereiksi, tutuiksi, mutta joilla ei välttämättä ollut koskaan yhtään kasvokuvaa missään.

Nykyään joudun tekemisiin ihmisten kanssa kasvotusten. Olen oikeasti välillä hyvinkin sosiaalinen. Jaksan jutskailla, seurata toisten kasvojen ilmeitä ja eleitä, jaksan pinnistellä piiloviestien viidakossa, jaksan olla empaattinen, jaksan ottaa vastaan toisten tunteita ja jakaa omiani reaaliajassa, ehtimättä miettiä välissä. Jaksan reagoida heti, jaksan kuunnella, jaksan keskittyä. Välillä.

Sitten kun ei jaksa, ei jaksa. Monella tuntuu menevän kokonaan ohi, jos yritän selittää, millainen henkinen ponnistus tämä kaikki voi olla. Ja kun päällepäinhän näyttää siltä, että voin niin hyvin.

Aika usein voinkin. En jaksa enää kirjoitella joka kerta, kun iskee iltasuru ja ahdistus. Ei siinä ole enää mitään kirjoitettavaa. Se on kaikki käyty jo melko tarkkaan läpi. En jaksa enää miettiä, miksihän tällä kertaa itkettää ilman näkyvää syytä, ja miksi taas on pala kurkussa ja pelko, niinkuin satoja satoja kertoja ennenkin tämän lyhyen elämän aikana. Enkä edes jaksa enää kovinkaan kummoisesti noteerata sitä, kun tulee huonompi kausi, oho mietin öisin itseni vahingoittamista, noh sellaista se on, kaipa se menee ohi. Eikä kenenkään enää tarvitse olla huolissaan minusta, siis kirjaimellisesti huolissaan siitä, vieläkö elän huomenna. Ne ajat menivät jo. Ne huutoitkut on itketty, ja ne haavat ovat arpeutuneet. Tulee uusia huutoitkuja ja haavoja, mutta erilaisia.

Häpeähän ei toki ole minulle mitään uutta. Hävennyt olen aina, milloin mitäkin asiaa itsessäni. Aina jotain erityisen kamalaa blogipostausta. Ongelmiani. Harrastuksiani. Mielipiteitäni. Ulkonäköäni. Unelmiani.

"Paskat unelmat sulla."

Mutta nyt en kyllä millään jaksaisi sulattaa sitä, että minun täytyy hävetä vielä tätäkin. Ettei saa olla, ei saa näyttää, ei saa kertoa. Siellä ainoassa paikassa, missä minä olen aina saanut olla, näyttää ja kertoa. Missään muualla ja kellekään muulle en ole koskaan kertonut niin paljon niin kamalia ja henkilökohtaisia asioita, kuin mitä tämän blogin syövereistä löytyy.

Ja vaikka olisit lukenut jok'ikisen postauksen ihan alusta alkaen, siinä on vasta pintaraapaisu, niin paljon olen jättänyt kertomatta. Ihmisillä on outo taipumus kuvitella (kenties tiedostamattaan), että se mitä henkilöstä näkee tämän tekemisten, sanomisten, kirjoitusten tai taiteen kautta, on kaikki mitä siellä pinnan alla on. En tiedä onko tämä internet-ajan ongelma, vai vanhempi. Olen sitoutunut tähän blogiin varsin pitkäksi aikaa, se on ollut minulle tärkeä väline käsitellä kaikkea. En tahtoisi ulkopuolelta tulevan paineen takia sitä lopettaa.

Enkä tahtoisi aloittaa uutta anonyymina.

Mutta voi olla, että on tullut aika tehdä jotain. Menneisyyden haamut kummittelevat. Arkisto on hyvä olla olemassa, jotta muistan. Mutta ehkä kenenkään muun ei tarvitsisi muistaa.