Jafarin paluu

Minulla on ollut WGT-postaus kesken elokuulta asti. Ehkä en kirjoita sitä koskaan loppuun. Siellä meni niin monta asiaa pieleen, ja olin niin poikki ja ahdistunut, ja sain niin valtavan itkumelttarin, että en tahdo kovin yksityiskohtaisesti muistella sitä.

Sen sijaan tänään onnistuin tekemään jotain suurta. Poistin peruuttamattomasti ja pysyvästi tumblr-tilini. Melkein vuosikymmen ja satoja tuhansia postauksia/rebloggauksia puff, bittiavaruuteen. Ahdistaa, koska addiktiosta on vaikea päästää irti, mutta innostaa, koska olen halunnut siitä eroon jo useita vuosia. Kivi harteilta! Mitäs jännää sitten keksitään? Voisiko oikea blogaaminen olla taas kivaa ja inspiroivaa?

Kokeillaan!

Miten olisi vanha kunnon asukuvat + päivän mietteet.

Kaamosmasennus. Sekin on sellainen tuttu ja turvallinen, vanha kunnon perus kaura. En odotakaan marraskuulta muuta kuin kotona mököttämistä ja itkemistä, itse asiassa se kuuluu asiaan niin vahvasti, että vaikkei minulle maagisesti jonain vuonna tulisikaan kaamosmasennusta, aiheuttaisin sen kuitenkin itse itselleni mököttämällä kotona ja itkemällä, ja jos ei siltikään erityisemmin masentaisi, niin varmaankin edelleen mököttäisin kotona ja itkisin, koska mitä muutakaan marraskuussa voi tehdä.

Se on melkein mukavaa ja nautinnollista. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan.

Tänä vuonna kaamos on taas saanut minut kaipaaman pastelleja, söpöyksiä, ja vaaleita, valoisia juttuja. Joskus se saa minut kaivautumaan mustaan aukkoon pimeän sieluni syövereihin angstaamaan saatananpalvontamusiikki soiden, joskus taas polttamaan koko kuukauden budjettini kynttilöinä ilmaan ja hamstraamaan pehmoleluja, pehmoisia vaatteita ja vilttejä, glitteriä ja hopeaa ja kultaa, LED-valoja kaikkialle, porautumaan enkeliestetiikan valonhohtoiseen ytimeen, ja regressoitumaan leluosaston hyllyjen väliin kikattamaan ja taputtamaan silmät säihkyen (aina silloin kun en ole kotona mököttämässä ja itkemässä). Ja välimaastoa ei kai ole. Vuosi 2018 on valoisampi. Kiitos universumille siitä.

Autismi- ja Aspergerliitto aloitti tänä syksynä ensimmäistä kertaa vertaisosaajakoulutuksensa peräti niinkin pohjoisessa kuin Oulussa. Äiti on minua vähän vaivihkaa patistellut kokemusasiantuntija- tai vertaisosaajahommiin jo heti siitä asti kun kolme (jo kolme!) vuotta sitten sain diagnoosin, mutta ajatus ei säväyttänyt. Tällä kertaa säväytti. Eihän Ouluun kuitenkaan ole kuin kullinluikaisu, vai mitä noita välimatkaa merkkaavia hassunhauskoja sanoja nyt on.

Se alkoi syyskuussa, se on viiden koulutuspäivän mittainen, ja kaksi on niistä vielä jäljellä. Minusta tulee Suomen pohjoisin vertaisosaaja, toistaiseksi. Lisäksi minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni jollain tavalla hyödyllinen yhteiskunnalle, ja vaikka tiedän, että se ei ole ihmisarvon mitta, eikä minulle millään tavalla itseisarvo, tuntuu se silti vähäsen hyvältä. (Vaikka meneehän minunkin yhteiskunnalta saamistani tuista osa veroina takaisin valtiolle ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin tuloista. Se ei vain tunnu samalta.)

Vertaisosaajana tehtäväni on ottaa vastaan asiakkaita, joita Autismiliitto minulle valitsee. He ovat ottaneet liittoon yhteyttä, koska heillä on tuore diagnoosi, ja liitto valitsee vertaisosaajista sen, joka todennäköisimmin osaa heidän tilanteeseensa samaistua. Vertaissuhde toimii joko kasvotusten tai viestitellen. Siinäpä se. Koulutuksessa tähän mennessä kokemani perusteella olen melko varma, että minusta tulee hyvä vertaisosaaja. Täytyy muistaa kuunnella toista, olla selittämättä liikaa itsestään, ymmärtää sanoa "en tiedä" silloin kun ei tiedä, olla positiivinen ja käytännönläheinen, ja olla elävänä esimerkkinä siitä, että hei minäkin selvisin tuosta tilanteesta, kyllä sinäkin.

Ja jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin, ja somen tarunomainen hohto saataisiin taas karistettua yltäni, mainittakoon, että suuren osan lokakuuta ja marraskuuta olen viettänyt näin:

Dinosaurusyöpaita on myös ihan hyvä mekko silloin kun pitää lähteä lähikauppaan hakemaan edes jotain ruokaa selvitäkseen hengissä.

Välillä voi röhnöttää äitin sohvalla.

Ja yöllä neljältä voi olla peikko.

Ainiinjoo, blogiin kirjoittaminen on tosi kivaa.

Heart be gentle

Seikkailujen kesä 2018

Ihan kaikesta ei ole kuvia, mutta on niitä silti aika paljon.

Pyhäsalmella mökillä ollaan käyty jo kahdesti. Ensimmäisellä kerralla juuri ja juuri uskalsin uida kylmässä järvessä. Toisella kerralla vesi oli sitä kuuluisaa linnunmaitoa.

Pastellien kesä?

Iltaseikkailut Rovaniemen laitamilla.

Nopeat päiväseikkailut tunnin-parin ajomatkan päässä, kuten Auttikönkäällä.

Olen mallikkaasti onnistunut olemaan polttamatta itseäni ulkona telmiessäni, aurinkorasva ja lierihattu auttavat. Mietiskelen lähes päivittäin sitä, että päivänvarjo olisi tavallaan kätevä, mutta sitä olisi niin hankala kantaa mukana. Jospa olisi palvelija, joka kulkisi takana ja varjostaisi koko ajan. Mutta metsäseikkailuilla ei voi elää prinsessaelämää kuitenkaan.

Puhumattakaan sitten vielä niistä viikon mittaisista seikkailuista Saksaan, Tampereelle ja Saimaalle. Taidan aloittaa uuden postauksen heti kun saan tämän julkaistua.



Vielä lienee uusia seikkailuja edessä, mutta olen kyllä ihan poikki ja kaipaisin jo talven toimettomuutta ja hiljaisuutta.

Hylätty

Saatan tehdä postauksen Lumouksesta. Ja WGT:stä. Kenties.

Mutta mieluummin muistelen hylättyjä kouluja.

Tämä koulu siellä missä M:n kanssa seikkailtiin, silloin yläasteikäisenä ja vähän isompana. Suuri tyhjä rakennus, paljon mielenkiintoista katsottavaa, kukaan ei ollut tuhonnut ja sotkenut kaikkea, joku setä joskus ajoi meidät poiskin sieltä. Olimme toki kiltisti, mutta sitähän se setä ei voinut tietää, eikä teinien sanaan todellakaan kannata luottaa, joten pötkimme pakoon.

Kaunis vanha rakennus, kunnioitusta herättävä, rauhallinen.

Ja sitten pieni koulu siellä missä minun isäni asuu, vain 9 vuotta 60- ja 70-luvulla käytössä ollut. Täysin hajotettu, joka ikinen ikkuna, outoa roskaa, ovet maassa, seinät graffiteissa, lattiat poronpaskassa.

Tiedän, että otin siellä kuvia myös silloin, kun kävin siellä viimeksi, mutta en nyt millään löydä niitä. Oliko minulla silloin vielä digikameraa, onko niitä kuvia jossain paperisena? En muista. Kävin siellä tänä viikonloppuna pitkästä aikaa, lisää ilkivaltaa, lisää tuhoa.

Teinien perinteinen Saatananpalvontaleikki. Pentagrammi oli kyllä poltettu lattiaan, ihailen tekijöiden omistautuneisuutta. Kaikki nuo pienet mustat pisteet ovat poronpipanoita, kyllä vain.

Ketunnahka ja epäilyttävää ruskeaa tavaraa seinällä.

Joka ikinen pönttö rikki. Seinään sahattu iso reikä joka johtaa toiseen (tyttöjen?) vessaan, koska sen ovi on edelleen tiukasti lukossa.

Ikkunat tuhottu ulkoa päin, kaikki lasi lattialla. Joka huoneessa poronpaskaa, jopa pikku varastoissa, etuovi selällään ja metsittynyt piha poronpolkujen maastoa. Porot pakenevat paikalta hieman närkästyneen oloisina, hiivattiako tulette tänne meidän asumukseen häiritsemään. Osa huoneista niin hyvin lukittu, että sinne pääsisi vain rikotun ikkunan kautta, emmekä kiinnostuneet tarpeeksi kiipeilläksemme niihin.

Mutta tällä kertaa uskaltauduin kellariin, yksin en tosin olisi. Siellä oli kylmä, outo tunnelma, ja käytävän perältä kuului ääniä. Poroja, ei kummituksia. Tulevat sisään avoimesta takaovesta ötököitä ja kuumuutta pakoon.




Surullinen pieni koulu, kylältä loppuivat lapset kesken. Siellä ei tehnyt mieli ottaa paljon kuvia, koska tulin siitä kaikesta hieman apeaksi.

Pahimman vastustajani tiedän

Tuli kevät. Kävin lolitamiiteissä Oulussa ja Rovaniemellä, en masentunutkaan, mutta väsähdin, askartelin, unohdin käydä nuortenryhmässä ikinä koskaan, tuskailin endometrioosikipujen kanssa, joten hankin taas yhdet hormonit kokeiltavaksi, olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokemusasiantuntijana, autistina, kertomassa mikä Rovaniemen palveluissa mättää ja mitä kaipaisin, tunsin että sanomiseni olivat arvokkaita ja ihmiset halusivat kuunnella, laitoin hakemuksen Autismi- ja Aspergerliiton kokemusasiantuntijakoulutukseen joka on syksyllä, itsetunto kasvaa hitaasti, mutta ylöspäin, mutta niin kova väsy aina vain, josta syntyy pelko ja toivottomuuden tunne tulevaisuutta kohtaan, kävin nukkemiitissä ja inspiroiduin, kävin pitkästä aikaa hautajaisissa ja ne olivat kauneimmat ja lämminhenkisimmät hautajaiset missä olen ikinä ollut, vietin paljon aikaa kisun kanssa sängyn pohjalla, melkein yhtä paljon vietin aikaa Pojan kanssa, kaipasin kesää ja ulkona oloa.

Seuraava kuva on otettu kaksi päivää ennen puiden silmujen puhkeamista hiirenkorviksi.

Ja sitten tulikin kesä yhtäkkiä yllättäen. Piti lähteä Helsinkiin ja Saksaan väsystä huolimatta, ja se ei sitten mennytkään ihan nappiin, mutta siitä reissusta kirjoitan toiste.

En ehkä jaksa hengailla ulkona ihan joka päivä, mutta tarpeeksi. Syöminen ja nukkuminen on hankalaa masun ja refluksin ja närästyksen takia, edessä kenties lääkärireissu.

Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni M muutti Oulusta Tampereelle,  vuorten taakse kauas kauas pois. Sinne vie juna, mutta on se silti kovin kaukana. Olo on hämmentynyt, haikea, mutta luottavainen. Ystävyys, joka on kestänyt 14 vuotta, kestää tämänkin. Sitähän taas en ollenkaan tiedä, missä päin Suomea itse asun viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tuskin rajojen ulkopuolella kuitenkaan, luulisin. Vaan Pojan kanssa, luulisin.

Yöt ovat taas menneet omituisiksi. Koskaan ei joutaisi nukkua. Hoitajat tulevat taas muutaman tunnin kuluttua katsomaan, joko olen siivonnut. Spoiler: en ole. Puhelinhaastattelu sitä kokemusasiantuntijakoulutusta varten on myös joidenkin tuntien päästä. Yritän kaikin voimin olla miettimättä moisia kauheuksia.

Kesä. Se tarkoittaa paljon tekemistä ja kulkemista. Siksi pitää myös levätä paljon.