Isot tunteet

Yhtenä yönä makaan sängyssä ja laskeskelen, kuinka paljon rahaa saisin, jos möisin koko omaisuuteni. Ihan kaiken. Säilyttäisin kaksi käytännöllistä vaatekertaa, yhden pyyhkeen, ja hammasharjan. Eikä se varmasti siltikään riittäisi pikkuruiseen yksinäiseen mökkiin ilman mukavuuksia kaukana metsässä. Ja mikä pankki minulle lainaakaan antaisi, ei niin mikään. Jatkan pohtimaan, mistä muualta saisin äkkiä rahaa. En keksi mitään laillista, johon rahkeeni riittäisivät. Pohdinta jää kesken, kun ajatus harhautuu ja nukahdan.

Toisena yönä makaan sängyssä ja mietin itsemurhaa. Yksityiskohtaisesti.

Kolmantena yönä otan unilääkkeen ja nukun 13 tuntia vailla huolen häivää.

Neljäntenä yönä piirtelen innostuneena, kuuntelen mielenkiintoisia videoita psykologiasta tai tarot-kottien lukemisesta, luen inspiroivia juttuja, hyräilen ja kirjoitan blogiin.

(Inspis iski kun luin ällistyttävän hienon lastenkirjan)

Ei pidä luottaa tunnetiloihin, ei vaikka ne kestäisivät monta päivää putkeen. Ei saa tehdä peruuttamattomia päätöksiä väsyneenä tai vahvan tunteen vallassa, mutta se ei ole niin vaarallista jos leikkaa tukan yöllä vessan lattialla, se kasvaa takaisin.

Minulla oli etäpalaveri toimintaterapeutin, hoitajan ja psykiatrin kanssa. Psykiatri on nyt se sama, joka teki minulle asperger-diagnoosin viisi vuotta sitten, koska aika kulkee spiraalina, niin monena eri kokoisena ja näköisenä spiraalina päällekkäin ja lomittain. Kerroin siitä, kun vuonna 2010 Invalidiliiton Lapin Kuntoutuskeskuksessa minulle tehtiin suppeat ADD-testit, joista ei kai sitten ilmennyt mitään sellaiseen viittaavaa, vaikka profiili oli epätasainen. Muistelin kuulleeni silloin joltain, että jos on ADHD/ADD, ei voi koskaan keskittyä mihinkään, ja koska minä voin välillä keskittyä täysillä, minulla ei voi olla sellaista. Sanoin psykiatrille, että nykytiedon valossa kuulostaa ihan häränpaskalta. Psykiatri sanoi, että on samaa mieltä.

Ensi viikolla aloitetaan uudet testit. Ja kokeillaan jo lääkettäkin.

Lääkettä toiminnanohjausongelmiin? Siis niihin ongelmiin, jotka estävät minua tekemästä, no, paljon mitään. Niihin ongelmiin, jotka pitävät minua usein jumissa, kun tahtoisin tehdä jotain kivaa, kun tahtoisin nähdä ihmisiä, kun tahtoisin mennä ulos kävelylle, kun tahtoisin mennä vessaan, kun tahtoisin mennä saunaan, kun tahtoisin syödä, kun tahtoisin nukkua. Ai niihin? Entä jos se lääke auttaa?

Molemmat skenaariot ovat pelottavia. Jos se ei auta, mikään ei muutu. Jos se auttaa, kaikki muuttuu.

Muutos on pelottavaa, mutta vielä pelottavampaa on ajatus siitä, että joutuisin elämään tällä tavalla koko loppuikäni, jumissa. Limbossa.

Toinen asia mitä palaverissa mietittiin, oli psykoterapia. Minulla on tässä paaaaljon asioita, mitä tahtoisin jonkun ammattilaisen kanssa käydä ihan juurta jaksain läpi. Olin nimittäin vuonna 2010 myös terapiassa, mutta olin liian nuori ja hölmö, terapeutti oli liian... vanha ja hölmö, eikä siitä ollut oikein mitään hyötyä. Nykytiedon valossa. Tämäkin spiraali lähtee uudelle kierrokselle.

Kirjoitan muistikirjaan oikein pitkän listan asioista, mihin tahtoisin selkoa. Kaikista eniten mietityttää traumat ja dissosiaatio.

Ja NOPEA. Onko se minkä olen ristinyt NOPEAKSI edes dissosiaatiota, vai ehkä jotain neurologista, tai sittenkin jotain ihan muuta. Sitä minulla on kuitenkin ollut ihan pienestä lapsesta saakka, se kestää noin viisitoista minuuttia kerrallaan, välillä on niin pitkiä taukoja että unohdan sen olemassaolon, sitten se tulee taas jopa muutaman päivän välein, eikä minulla ole sanoja kuvaamaan sitä, enkä myöskään ole löytänyt internetistä yhtään tarinaa, joka olisi tunnistettavissa samaksi ilmiöksi. Jos se on dissosiaatiota, miksi se tuntuu ihan eriltä kuin muu dissosiaatio. Jos se ei ole, niin mitä sitten.

Tarvitsen vastauksia!

Katselen viime viikonlopun kuvia nyt sillä silmällä. Kiikkuuko puussa tarkkaavaisuuhäiriöinen autisti, vai vain pelkkä autisti, vai löytyykö vielä jotain uusia ja ihmeellisiä diagnooseja, ja onko niistä millään enää mitään väliä, kun aikuisten neurokirjolaisten hoito ja tuki on niin retuperällä joka tapauksessa? Joskus menee niin kovin lujaa, eikä aina voi syyttää edes sokeriövereitä. Onko tämmöinen ylenpalttinen hästäys pari kertaa vuodessa edes sen arvoista, että seuraavana päivänä sitten on itkupotkumeltdown jolloin pitää kököttää nurkassa kirkumassa täyttä kurkkua, hakata otsaa nyrkillä ja itkeä kunnes silmät muurautuvat umpeen, ja sen jälkeen olla sänkylevossa kolme päivää? (Oi kuinka toivoisinkaan että tämä olisi vitsi tai liioittelua, ei ole.) Entä jos osaisikin olla ihan chillisti, ilman lapasesta lähtöä, tavata kavereita ja jutskailla kuin ihminen, säästellä voimia? Sounds fake but ok.

Viime lauantaista kannattaa muuten mennä lukemaan seikkaperäisempi selostus FreakyAngelin blogista, siellä on paljon lisää hassuja kuvia, hänen ottamiaan näistäkin on osa.