Mihin minä kuuluisin?

 Muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran ajattelin "magia saattaa olla oikeasti totta". Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata kuuluvasti, menin unenomaiseen tilaan, melkein kuin paniikkiin, ja tunsin niinkuin jotain olisi halkeamaisillaan tai puhkeamaisillaan sisälläni.

Olin lukemassa kirjaa. Mikä kirja, sillä ei ole väliä, en suosittelisi sitä varsinaisesti kellekään nyt, mutta se oli ensimmäinen jonka löysin kirjastosta ja jossa tuli ilmi, että jotkut ihmiset käyttävät magiaa. Olin 17- tai 18-vuotias, makasin sängyssä kirjan kanssa, ja kastoin ensimmäistä kertaa varpaat maagiseen veteen. Sinä päivänä ei tapahtunut sen kummempaa. Kirja oli antikliimaksinen ja täynnä edgyilyä, eikä se sinänsä tehnyt mitään suurta vaikutusta. Mutta siemen oli kylvetty, ja vaikka tästä on nyt jo oli kymmenen vuotta, se on kasvanut hyvin hitaasti. Siitä on kehkeytynyt pieni taimi, pikkuruinen. Magialla kasteltu vehreä heiveröinen taimi, joka ei suostu kuolemaan, ei niin millään. Vaikka mikä tulisi ja yrittäisi talloa sen, vaikka unohtaisin sen kokonaiseksi vuodeksi - se ei kuole.

Olen ollut jumissa oman spirituaalisuuteni kanssa jo pitkään. Haluan yhteisöä, mutta välttelen sitä. Olen törmännyt liian monta kertaa seinään, kun olen yrittänyt jutella ihmisten kanssa (lähinnä netissä, koska takapajula): siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole mitään yhteistä, amerikkalaisia jotka larppaavat jotain fantasiaviikinkejä, hippejä jotka puhuvat salaliittoteorioistaan ja puhuvat pääsi pyörryksiin sanoilla jotka eivät tarkoita oikeasti yhtään mitään, siellä on pelottavia "aikuisia" jotka ovat jo niin kokeneita etten uskalla lähestyä heitä, siellä on teinejä jotka eivät puhu minun kieltäni. Siellä on niin paljon kaikkea, koko ajan enemmän. En tiedä, mistä etsiä omaa yhteisöä. Pientä ja aitoa.

Olen käynyt muutaman kerran ihan livenä tapahtumissa täällä kotikaupungissa (muistavatko blogin vanhat lukijat vielä millä nimellä kutsuin tätä kaupunkia aikoinaan? Melankolinen Mesta...) ennen koronaa, olen nähnyt livenä muutaman näkijän ja parantajan ja jopa saanut ihan henkilökohtaista apua heiltä, olen kuunnellut mielenkiinnolla mummojen puhuvan enkeleistä ja kummituksista (sillä mummoja siellä lähinnä oli.) Mummot ottivat minut iloisena vastaan, iloisena siitä että nuoria kiinnostaa. Toivoin, että täältä voisin löytää edes jonkun, jotenkin ujuttautua mukaan, johonkin, edes jotenkin. Mutta tuli korona ja tuli pitempi välimatka muuton jälkeen.

Liityin discord-ryhmään jossa yritin puhua vain niiden kanssa jotka eivät suoltaneet älyttömiä salaliittoteorioita paragraafi paragraafin perään, mutta se kävi mahdottomaksi, siltä ei voinut enää välttyä, joten lähdin vähin äänin.

Tein omia juttujani. Otin vaikutteita sieltä täältä ja kirjoitin ja mietiskelin. Aloitin Kirjan, en tiedä miksi kutua sitä. Varjojen kirja, magian kirja, metsän kirja, tiedon kirja, henkilökohtaisen totuuden kirja. Unohdin kaiken taas. Nukahdin hetkeksi, heräsin, jatkoin hetken, sitten nukahdin, nukuin hetken, heräsin taas. Ja niin edelleen. Miksi tämä on niin vaikeaa yksin? Mistä löydän jonkun jonka kanssa peilata? Vaihtaa ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota.

Mutta sitten taas toisaalta... Minä pelkään. Minulla on suojamuuri, epäilys, pelko. Kaipaan hirveästi että joku pääsisi sen yli ja läpi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, etten uskalla ehkä päästää ketään. En uskalla heittäytyä ja luottaa. En uskalla luottaa itseeni, en toisiin ihmisiin, en intuitiooni, en itsetuntemukseeni, en ihmistuntemukseeni, en toisten hyväntahtoisuuteen. En osaa myöskään yksin kasvattaa luottamusta mihinkään näistä. Sanalla sanoen: olen jumissa.  

Yksinäisyyden kuplassa jonka tavallaan loin itse itselleni vuosien varrella suojellakseni itseäni enemmiltä iskuilta. Mitä minä tarvitsen, on oven avautuminen ja kuplan puhkeaminen, shokki, järkytys, pudotus, isku vasten kasvoja. Mutta ei sellainen kuin aiemmin, ei traumaattinen. Sen täytyisi olla vapauttava, riemastuttava, sen kuuluu sattua ja pelottaa mutta yhtä aikaa tuntua täysin oikealta ja hyvältä.

Sisimpänsä paljastaminen jollekin maailmankaikkeudessa, oli se sitten joku toinen ihminen tai yhteisö tai ei. Kaikista suojakuorista alastomaksi riisuminen. Naamion pudottaminen. Luottamus, että minun jalkani kantavat, tämänkin koitoksen läpi, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään hyvään, tai erityisesti jos se johtaakin.

Hmm. Jumissa. 

Kuiskaan hiljaa oman korvaani: olen valmis, olen valmis, tulkoon mitä tulee.

Kuinka paeta mustuutta sanoihin ja valoihin

 Minusta tuntuu että ymmärrän nyt, mikä joulussa on minulle tärkeää.

Minulla on aina ollut uniongelmia, unettomuutta, painajaisia, öisiä ahdistuskohtauksia, pelkotiloja. Joulu oli erityisen lohdullista aikaa. Pienet punaiset kellovalot heijaistuivat ikkunoista moninkertaisiksi ja niitä sai laskea uudestaan ja uudestaan sängyssä pötköttäessä ja unen tuloa odotellessa, silloin kun nukuin vielä reunallisessa sängyssä. Ne pitivät seuraa koko yön. Paras oli joulukuusi, sen kellertävä hohde keittiöstä, kimallus ja juhlallisuus. Se seisoi vartiossa kun isompana kiipesin parvelta alas ja hiippailin sen ohi vessaan. Se loisti alhaaltapäin ylös parvelle ja heijastui korkeasta katosta kun makasin sängyssä, eikä silloin ehkä tarvinnut miettiä murtovarkaita ja tulipaloja ja muita öisiä kamaluuksia.

Toisaalta jouluun liittyy myös surumuistoja. Kaikkia jouluja en oikein jaksa muistaa. En jaksa muistaa vanhempien särkymistä ja pöydän päässä palavaa kynttilää valokuvan vieressä. Tukahdutettua itkua ja hiljaisuutta. Yksinäisyyden tunnetta.

Joulu on tavallaan myös painostava. On ehkä suuret odotukset sille hetkelliselle helpotukselle pimeydestä, mutta sellaiset odotukset eivät oikeastaan voi koskaan toteutua. Ei ole pakoa kaamosmasennuksen keskeltä, ei muuta kuin se pitkä odotus. Pitkänpitkänpitkä. Joulu painostaa pitämään hauskaa ja ostamaan paljon lahjoja ja olemaan sosiaalinen ja läheinen perheen kanssa tai jotain, mutta minä en halua. Haluan vain levätä ja tuijottaa kimaltavia valopilkkujen heijastuksia ikkunoissa. En ole jaksanut enää moneen vuoteen hankkia joululahjoja, paitsi ehkä hellulle ja itselleni. Pakanallinen joulu juhlii talven selän taittumista, juhlii toivoa Auringon paluusta, juhlii toivoa elämän jatkumisesta. Minulle riittää toivo. Ja suklaa. Ja saaristolaisleipä mädin kanssa.

Marraskuun ensimmäinen puolikas livahti ohi salamannopeudella. Ehdin jo vähän huokaista helpotuksesta, ehkä tänä vuonna ei olekaan niin kamalaa. Mutta sitten alkoivat painajaiset. Sellaiset, joissa on kuolemaa ja väkivaltaa ja stressiä ja pelkoa. Alkoi väsymys joka ei poistu nukkumalla, mutta toisaalta sängyssä makaaminen ilman unta, alkoi sumuisa olo, jumitus. Alkoi kuolemanpelko, epäluulo läheisiä kohtaan, ja epämääräinen tuntuma siitä, että jotain pahaa on tulossa. Kaikki tämä on niin tuttua, mutta siihen ei vain kykene varautumaan mitenkään, eikä sille voi tehdä mitään, ei muuta kuin odottaa.

Kirjoittaminen kyllä auttaa. Se ja lukeminen, uppouduin jälleen Dyynin sivuille ja se on paras paikka maailmassa, muuta ei ole olemassakaan ja se on ihanaa. Mikä voisi olla kauniimpaa kuin pohtia Dyynin filosofiaa, etiikkaa, aikaa, vettä, monimutkaisuutta, ja kirjoittaa siitä sivukaupalla ajatuksia muistikirjaan, tuijottaa Youtubessa muiden pohdintoja siitä. Ja odottaa sitä uutta elokuvaa, jonka piti tulla tänä vuonna. Ehkä sitten vuoden päästä.

Kuvat otti Mia.maaria

Kävimme kuvaamassa yhdessä maagisessa paikassa hänen kouluprojektia varten ja kuvista tuli oikein kivoja, ihana tunnelma. Oli mukava olla vähän sosiaalinen ja nähdä piiitkästä aikaa vanhaa tuttua, sellaista jonka kanssa hengasin viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten. Suunnitellaan jo uusiakin kuvauksia.

Ei kai taas

 Tänä vuonna en ole valmis talven tuloon, en ollenkaan. En ollut elokuussa valmis syksyn tuloon, enkä halua uskoa että nyt on jo marraskuu. Kesästä meni puolet dissosiaatioharakoille, enkä muista heinäkuusta paljon mitään. Tällaisina aikoina toivoisin, että asuisin jossain ihan muualla kuin pohjoisessa. Vaikka ei olisikaan maailmanlaajuinen rutto, ei minulla siltikään olisi, eikä ole koskaan ollut varaa matkustaa mihinkään lämpimään parantamaan kaamosmasennusta edes hetkeksi.

En minä jaksa taas. Taas tätä koko juttua. Tätä koko isoa talvea.

Muistan kirjoittaneeni johonkin samaa viime syksynä, mutta selvisin silti kevääseen asti. Marraskuu ei edes ole pahin kuukausi, marraskuussa on ihan ok kököttää kotona ja tuijottaa aivotonta viihdettä. Huhtikuu on se pahin. Odotuskuukausi, melkein melkein, kevät on jo kielen päällä ja kaikki muut postaavat someen kuvia kukista ja vihreästä, mutta meillä on vielä metreittäin lumikinoksia. Se on kamalin. Kun olisi jo kiire, ei jaksa enää kököttää kotona, ei jaksa enää pukea vaatekerroksia. Pitäisi päästä ulos leikkimään.

Yritän asennoitua niin, että nyt saa levätä rauhassa kotona ja katsella uusia sarjoja, katsella uudestaan lempisarjoja, katsella paljon kauhuelokuvia ja piirrettyjä, eikä tarvitse stressata mistään. Järjestän talveksi mahdollisimman vähän stressiä. Muistan ottaa unilääkettä ettei tule taas valvottua sängyssä pyörien joka yö. Muistan tehdä jotain mukavia juttuja.

Postaus kaipaa jotain kuvia niin tässä Halloweenin kissanainen.