All sparks

Suunnittelin monta kuukautta sitten värjääväni koko tukkani oranssiksi syksyksi. Yritin muutama viikko sitten, oranssin ja pinkin kanssa, laiskasti ja feilasin. Feilasin kaksi kertaa. En jaksanut oikein yrittää korjata feilaustani, koska en lopulta oikeastaan tiennyt, mitä halusin, tuli yhtäkkiä olo, että mikään ei ole hyvä. Yritin vaalentaa, jotta saisin edes jonkin värin tarttumaan, mutta sekin meni pieleen. Sitten vaalensin etutukan, ja värjäsin sen oranssiksi. Taas jätin loput hiuksista harmaantumaan ja haalistumaan rumaksi, kun en vain tiennyt, mitä tehdä. Nyt lopulta värjäsin senkin, ostin vaaleanruskeaa väriä. Vaikka en oikeastaan taaskaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei siitä tullut vaaleanruskeakaan. Liian tumma, ja vihreä yhä vain kuultaa läpi. Leikkasin myös tukkaa, koska se on niin kamalan huonossa kunnossa vaalennuksien jäljiltä. Harmitti leikata, ja harmittaa edelleen, kun siitä tuli paljon lyhyempi, ja värikin harmittaa. Tukka on melko iso osa ihmisen ulkonäköä, ainakin minun mielestäni, ja jostain syystä nyt ei vain löydy mitään. Mikään ei tunnu hyvältä, hosun ja hosun ja hosun, en jaksa enää mitään, enkä tahdo mitään, ja on ihan helvetin ruma olo. Vihreän tukan kanssa oli kovin kaunis olo, enkä enää muista, miksi halusin siitä eroon, mutta en jaksa enää yrittää palata siihen.

Kirottu tukka. Edelleenkin puolitosissani suunnittelen kaljuksi ajamista, mutta en sitten kuitenkaan.



Kaikki tämä elämän vastustus, joka ahdistaa rinnassa, tuntuu nyt saavan fyysisen olomuodon tämän tukkataistelun muodossa. Kaikki elämän vastustus, epämääräinen vaikea olo, turhuus ja saamattomuus, näyttää syvällä sisälläni itse asiassa varmaan tismalleen siltä kuin tukkani: eiminkään väriseltä, typerältä, rumalta, kasalta höttöistä massaa.

Ja vaikka syyslomalla oli ihan mukavaa, aavistelin vastustuksen ja vaikeuden ja turhuuden ja saamattomuuden pesivän sisälläni, loman aikana vain oli helpompi elää sen kanssa.

Nyt kyllä olot sahaavat tiuhaan tahtiin siellä täällä tuolla. Välillä on toiveikas olo: "oho, kyllä tämä tästä, nythän on jo parempi!" Toivon että pystyn, toivon että jaksan, toivon että osaan. Sitten taas en.

Taas kaikki tulevaisuudenhaaveet tuntuvat lapsellisen naurettavilta, sinisilmäisiltä, typeriltä, mahdottomilta. Enkö vain voi uskoa sitä toista, sitä jonka näin sieluni silmin silloin ennen, silloin kun olin kaikkein toivottomimmillani. Sitä, jossa en ole mitään enkä kukaan, koskaan, missään, yksin pienessä huoneessa, loputtomiin. Olen silti taipuvainen haaveilemaan siitä, että kykenenkin vaikka mihin, jonain päivänä vielä, opin kaiken tarpeellisen, hoidan hommat, olen luotettava ja vahva ja rakastettu, ja saan tehdä mitä haluan, saan hupsutella ja toteuttaa omituisimmatkin luovuudenpuuskaiset ideat, saan seikkailla, ja saan olla onnellinen. Välillä olen toiveikas. Ehkä sittenkin.

Mutta en tänään.

Edellisen postauksen kommentteihin saa edelleen pistää kysymyksiä minulle. En ole vielä päättänyt, koska teen vastauspostauksen, mutta varmaan joskus marraskuussa.