The Escape

Olisipa Riesa täällä. Se on edelleen iskälässä hoidossa, haen sen viikonloppuna kaupunkiin jos se suostuu tulemaan. Luostolta tulin tiistaina. Siellä oli ihan jees. Hiihdinkin jopa kerran, mutta oikeastaan muuta järkevää en jaksanut tehdä, vaan näin kuitenkin hiihtoreissulla metsässä pienen totoron. Voitin pari kertaa lautapeleissä, mutta Monopolissa en voita ikinä. Siellä ahdisti jonkin verran, jostain syystä, oikeastaan joka päivä. Ja aina ahdistaa joka päivä. Ja tällä hetkellä ahdistaa erityisesti ja minusta tuntuu että todellisuudentaju hämärtyy enkä osaa kirjoittaa ja tästä tekstistä tulee ihan omituista. Ei saa unohtaa teetä hautumaan. Minua alkoi kai närästää, tai ainakin luulen, että tältä närästys tuntuu, ja sitten alkoi ahdistaa, ja toivoisin että kisu olisi täällä, se ehkä auttaisi vähän. Ahdistukseen, ei närästykseen. Närästykseen toivon mukaan auttaa vihreä tee.

Närästys on omituisen kuuloinen sana.

Otin Luostolla paljon kuvia nukeista, minulla oli mukana kolme, mutta muuten en kuvannut oikeastaan ollenkaan. Mökki oli suurensuuri, sain parhaimman makuuhuoneen (master bedroom on hassu ilmaisu), siellä oli neljä vessaakin. Tunturissa oli toki paljon enemmän lunta kuin täällä kaupungissa, ja onhan se sata kilometriä pohjoisemmassakin. Söin ruokamestassa pizzaa jossa oli poronkäristystä, karpaloita, punasipulia ja majoneesia, ja se oli oikein hyvää, en nykyään oikein välitä pitsasta, mutta tuo ei ollut ällörasvaista tai -suolaista, eikä se oikeastaan maistunut pitsalta, ja se oli erikoista ja hyvää. Eikä siitä tullut ähky eikä tönkkö.

Jotta joku ei kuvittelisi, että olemme rikkaita, niin mainitsen tässä, että saimme majoittua tuolla mökissä ilmaiseksi suhteilla. Muuten ei TOD olisi varaa moiseen. Jostain syystä joskus jotkut ihmiset ovat kuvitelleet, että olen rikkaasta perheestä. Ei helvetti sentään.

Äiti ja veli joi punaviiniä, minä tätä.

 Tuntuu että jotkut lihakset kaulassani jännittyvät jännittymistään ja kohta purskahtavat puhki tai jotain ja pitää muistaa hengittää, normaalisti, hitaasti, nenän kautta. Nyt ei ehkä olisi hyvä hetki kirjoittaa blogiin mutta koska en voi jutella kisulle tai halia sitä enkä soittaa äitille enkä nukkua enkä huovuttaa, oli pakko keksiä jotain. Kirjoittaminen auttaa.


Eilen hetken mielijohteesta päätin alkaa katsoa sitä kamalaa teinisarjaa Skins. Ärsyttää itseäni, kun on monta eri sarjaa kesken, muttakun ei ole pitkäjänteisyyttä kai. Kaikkia leffojakin olisi, mitä pitäisi katsoa. Mutta Luostolla eräänä yönä tuijottelin äitin läppäriltä vihdoin sellaisen leffan kuin Adam, se kertoo asperger-tyypistä. Olin lukenut, että siinä asperger on hyvin tehty, eikä sellainen kauhean koominen tai traaginen kuin yleensä kaikkialla. Ja olihan se. Siitä tuli ihan hyvä mieli.


Takanani sohvapöydällä kummittelee suklaapatukka jonka saan syödä vasta perjantaina. Toivoisin, että olisin jättänyt sen ostamatta, se on lojunut laukussani jo maanantaista asti. Ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Yritän kuunnella rentouttavaa musiikkia, mutta miksi sekin kuulostaa jotenkin terävältä. Muistikirjani viimeisin hätäinen suttumerkintä kummittelee sekin mielessäni. Päivällä oli ihan hyvä olo, jaksoin käydä kohtaamispaikassa asukasillassa, siellä suunniteltiin kesäkuulle porukan retkeä. Join sielläkin vihreää teetä. Siellä oli joku uusi sairaanhoitajaopiskelija työharjoittelussa, se ei ollut nähnyt minua ennen ja vaikutti varsin kummastuneelta ulkonäköstäni. Kaikki muut ovat jo tottuneet. Siis siihen, että puen ja meikkaan niinkuin puen ja meikkaan. Mieleni teki nauraa. Ihmiset ovat hassuja. Jostain syystä stereotyyppisesti mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ja neurologisesti poikkeavat tyypit pukeutuvat aina lökäpöksyihin ja huppareihin, ja niin kai suurin osa tekeekin, eikä se minua haittaa, mutta sitten minä pistän joukosta esiin kuin (äh eihän se sore thumb -sanonta toimikaan suomeksi)... kuin.... jokin joukosta esiin pistävä juttu, en tiedä miksi mieleeni tuli hattivatit ja niiden keskellä hemuli.

Jaksoin päivällä käydä myös kastelemassa äitin kukat (koska se on yhä Luostolla) ja hakemassa kaupasta kaikkia mahdollisia kasviksia ja vihanneksia ja hedelmiä, mitä vain teki mieli. Jaksoin myös tehdä uunissa lämpimiä ruisleipiä, joihin pistin ketsuppia, tomaattia, basilikaa, valkosipulia, chiliä, mustapippuria, oreganoa ja juustoa. En ymmärrä, mikä noissa ainesosissa muka oli niin närästävää.

Enää ei ahdista ihan niin paljon. Kirjoittaminen auttaa. Mutta en voi silti vielä nukkua. Sängyssä ei odota lämpöinen pörröinen kisu. Vaan enää ei tunnu siltä, että kuolen ihan justiinsa. Pitää katsella videoita kisuista ja tiikereistä ja puista niin ehkä sitten voi yrittää nukkua.






Enää kolme viikkoa Saksaan.