████████████████████████████████████████

Olin juuri menossa nukkumaan, mutta sitten törmäsin tumplöössä tähän postaukseen.

En pysty mitenkään sanoin kuvailemaan kuinka perustavanlaatuisen ahaa-elämyksen jouduin kokemaan. Tämä järkytti minua aivan perustuksia myöten. Tuntuu ihan typerältä ja turhalta edes yrittää kirjoittaa mitään järkevää.


Lähes koko elämäni mittainen trauma avautui minulle juuri ihan uudella tavalla.



Tässä pääkohdat:

Apparently, most adults seem to think children don’t grieve but they do. Children essentially have seven stages of grief: shock, alarm, disbelief, yearning, searching, disorganization, and resolution. Their grief is harder to understand and assess because they have neither the vocabulary nor life experience to easily express their feelings and needs. A child’s belief structure and how they respond to death is determined by their age/developmental level, the manner of the death, and their relationship with the deceased.

• Birth - 2 yrs: only non-specific distress reactions
• 2-5 yrs: don’t understand the permanence of death; concerned about physical well-being of deceased; not capable of cognitive reciprocity; may want to see and touch deceased’ repeatedly asks same questions about deceased; may act as if death never happened or in a regressive manner; may experience guilt (like, if they once said something like “I wish so-and-so would go away forever, they might think they caused the death)
• 6-9 yrs: more complex understanding; realize death is irreversible and that its universal; find it difficult to believe that death will happen to them (believe it happens only to older people); death can be personified and this allows them to run and hide from it; tendency to engage in “magical thinking” (don’t let them do this, its as bad as you lying to them; keep them grounded in the reality of the death), have strong feelings of loss but have extreme difficulty expressing it; often need permission to grieve
• 9-12 yrs: have cognitive understand to comprehend death is a final event; can understand and accept a mature, realistic explanation of death; short attention spans (they could be sad and grieving one moment and laughing joyfully the next, and someone could see that and negatively comment on it. Like, “how can so-and-so be acting like that?” This can intensify their already fluctuating emotions and present feelings of guilt and low self-worth); their vocabulary is advanced enough to express their feelings but they may not want to talk about what’s bothering them (they’ll let it build up and manifest in behavioral problems); interest in the physical aspect of death and what happens after; may imitate decreased’s mannerisms
• 13-18 yrs: understand the meaning of death; realize its irreversible and happens to everyone; normal puberty will intensify grief by adding to already conflicting emotions; often put in position of being the protector, comforter, caregiver (feel they must comfort others but their own emotions are suppressed; they’ll look fine on the outside but be falling apart inside); experience conflicting feelings about death (try to overcome fears by confirming control of their mortality; risk taking behavior); males are more likely to express grief in aggressive behaviors while females need comfort, to be held and reassured

Kuten olen moneen kertaan blogissa kertonut, veljeni A kuoli kuusitoista vuotta sitten. Olin kahdeksanvuotias. Olen moneen kertaan kirjoittanut tänne ajatuksistani ja tunteistani ja muistoistani, mutten nyt pitkään aikaan. Muistan ihan liian elävästi sen hetken, kun kuulin uutisen ("Kerro sie" "Kerro sie"). Muuten nuo ajat muistan hyvin hämärästi, mutta olen aina tiennyt, että tuo trauma on jäänyt minuun jotenkin omituisesti jumiin. Se palaa kirkkaana mieleen aika ajoin, enkä osaa tehdä sille mitään, mitään muuta kuin kärsiä ne pakottavat ajatukset ja tunteet, jotka jäävät junnaamaan päähän uudestaan ja uudestaan.

En tahtoisi kirjoittaa tästä, mutta minun on pakko.

6-9-vuotiaat: "maaginen ajattelu"

Olen tiennyt ja muistanut nämä ajatukseni aina, mutta en ole osannut yhdistää yksi plus yksi. Jollain tavalla olen yhä noiden maagisten kuvitelmien vallassa. En pysty selittämään tätä niin että joku tajuaisi kuinka isosta asiasta on kyse, koska ei se ole koskaan ennen tuntunut isolta, mutta nyt yhtäkkiä tajusin että se on määritellyt lähes koko elämäni, kasvuprosessini, murrosikäni, aikuistumiseni, minut. Kaikkein pahimpana on yksi tapahtuma kun olin jo 16-17-vuotias. Jokin heitti bensaa liekkeihin ja yhtäkkiä kaikki kuvitelmat palasivat takaisin, olin täysin varma siitä, että A on elossa. Minulla oli monimutkainen tarina sinne taustalle sepitettynä. En muista, miltä se varmuus tuntui. Olin vain varma. Mutta oikeastaan tuolloin minulla oli muitakin kuvitelmia, kenties noin 20-vuotiaaksi asti, sitä aikaa on todella hankala miettiä ja muistella nykyään. Kaikki nuo ajatukset ja varmuudet. Jos joku olisi tiennyt. Mutta kukaan ei tiennyt.

Kukaan ei koskaan tiennyt. Kukaan ei olisi voinut estää minua lapsena kehittelemästä maagisia tarinoita A:n ympärille, puhua kanssani niistä, puhua minulle järkeä, koska en kertonut niistä kenellekään.

A kuoli hieman erikoisissa olosuhteissa. Totuuksien ympärille oli helppo kehitellä tarinoita. Minulle ei kerrottu koko totuutta muutenkaan. Ehkä tämä koko homma liittyy jotenkin siihen, että olen neurologisesti hieman erilainen ja käsittelen ylipäänsä asioita eri tavalla kuin suurin osa. Mutta meillä ei ollut hautajaisia. Ei ole hautakiveä jonka luona käydä. Ei ole sellaista lopullista ratkaisua kaikelle, pistettä viimeisen lauseen perään. (Olisipa suomenkielessä hyvä vastine sanalle closure.)

A oli minua 11 vuotta vanhempi, mutta koin että olimme erityisen läheisiä. Luulen, että usein kun hän ei kestänyt kenenkään muun seuraa, hän tuli minun luokseni.

Ehkä viimeisen vuoden tai parin aikana ne pakottavat ajatukset, joita minulla on aika ajoin tullut, ehkä ne ovat yrittäneet olla jonkinlaista hyväksyntää, vihdoinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehkä säälittävät mitään mistään ymmärtämättömät aivoni yrittävät kaikkensa ymmärtääkseen lopultakin. En pysty kuvailemaan tarkasti niitä ajatuksia, en halua kutsua niitä takaisin. Ne ovat sellaisia flashbackeja, aivan kuin muistoja, muistoja tapahtumista jotka eivät tapahtuneet minulle. Kuolema ja kuolema ja kuolema, uudestaan ja uudestaan, liian yksityiskohtaista, liian realistista, liian graafista, liian pelottavaa. Ei enää magiaa ja salaisuuksia. Vain kuolema ja kuolema ja kuolema.















En tiedä mitä tehdä tällä uudella oivalluksella. Kenelle minä nyt voin kertoa?

Frozen heartbeat under the snow

I've been waiting, ready to grow