Liekö WGT:n jälkeinen masennus vai ihan vain se tavallinen tuttu masennus.
Omituinen sairas kehonkuvan vääristymä taas, katson peiliin ja mutisen itselleni "miksi minun naamani näyttää tältä?" ja ihmettelen kapungilla miksi minun jalkani kävelevät näin luonnottomasti. Yhtäkkiä kesken omien puuhieni muistan, että minun kasvoni näyttävät siltä miltä näyttävät, ja se surettaa minua, koska ihmiset luulevat niitä katsoessaan, että se olen minä. En tunnista itseäni peilistä. En voi hyväksyä sitä, että tuo olen minä. Minun kasvonpiirteeni eivät ole minä, ne eivät kuvasta minua, eivätkä paljasta kuka olen. Minun jalkani eivät kävele sillä tavalla kuin minä kävelen. Minun pömpöttävä sokerimasuni kiristää omituisesti. Minun pumppuni hakkaa omituisen lujaa ja nopeasti, ahdistaa, etsin oireita, luon niitä vahingossa. Lihakset niin jäykkänä, elimet varmasti kuolemaisillaan, kaikki, jok'ikinen. Omituista pelkoa ja huimausta ja epätodellisuutta. Vedän itseni kurttuun niin, ettten meinaa suoristua. En se voi olla minä.
Itken kun katselen areenasta taas sarjaa "Elämää autismin kirjolla", enkä osaa edes ajatuksissani hahmottaa, mistä syystä itse asiassa itken. Katson ikkunasta täysin valoisaa kesäyötä ja muodostan hämärästi päässäni yksittäisiä sanoja, kuten "hyväkisu" ja "miksi" ja "mie" ja "ei" ja "enmie" saamatta ollenkaan otetta tunnetilasta. Itken menemään sitten. Puristan pehmopupua kuin se pelastaisi minut oikeasti joltain. Kaivan pehmoisimman paidan ja pehmoisimmat sukat kaapista päälleni.
Ei.
Kaivoin jostain muistitikun syövereistä kaksi ihmissusista kertovaa tarinaani. Pidän niistä yhä, vaikka toinen on kaksi ja toinen neljä vuotta vanha, enkä koskaan käynyt niitä erityisemmin läpi ja hionut kerrontaa. Tarinat itsessään ovat juuri hyvät.
Ihmissudet vanhan ajan Suomessa. Ihmissudet. Minun.
Jaksaisinpa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.