Mutta 14-vuotiaana tilanne vaikeutui entisestään, koska lopetin yhtäkkiä leikkimisen sillä tavalla kuin lapset leikkivät, en vain osannut enää. Silloin yritin tosissani "aikuistua" ja jättää lelut elämästäni, koska sehän kuuluu ilman muuta asiaan. En vain voinut loppujen lopuksi mitään sille, että minun oli pakko säilyttää vanhat leluni tarkoin, eikä kukaan saanut koskea niihin, enkä sille, että salaa lelut kummallisesti kiinnostivat minua yhä. Vielä vuosia myöhemminkin, aina kun olin kylässä jossain, missä asui lapsia, olisin kovasti halunnut hiipiä lastenhuoneeseen katsomaan mitä leluja siellä on ja hypistelemään niitä. Muutaman kerran teinkin niin, kun tilaisuus tuli, eikä kukaan huomannut. Lukioikäisenä innostuin ensin My Little Ponien kustomoinnista ja sitten keräilystä, kun huomasin, että onkin olemassa paljon aikuisia, jotka vielä värkkäävät lelujen kanssa. Noihin aikoihin myös ostin itselleni joululahjaksi ison pingviinipehmolelun, kävelin monta kilometriä Citymarkettiin ja sieltä takaisin aivan innoissani paketin kanssa. Kirjoitin siihen päälle "MULLE", ja siitä lähtien minulla onkin ollut tapana ostaa itselleni jokin joululahja (viime vuonna niitä oli kaksi, Monster High -nukke ja kirja) ja paketoida se sievästi ja asettaa se kuusen alle. Aika usein se on jokin lelu, koska tiedän, etten muuten niitä saisi lahjaksi keltään.
Muutettuani yksin asumaan lelujen keräily oikeastaan sitten alkoi. Pehmolelut, nuket, ponit, ja muut lisääntyivät kovempaan tahtiin. Yksin omassa asunnossani uskalsin jopa rakennella kirjoista poneille talleja ja kehitellä niille hahmoja ja perhesuhteita ja tarinoita. Äiti aloitti sen valitusvirren, joka jatkuu toisinaan vielä tänäkin päivänä, "eikö sulla ole jo tarpeeksi" ja niin edelleen.
Vaan häpeä ei kyllä kadonnut mihinkään. Se ei ehkä enää 20-vuotiaana ollut yhtä kamalaa kuin 16-vuotiaana, mutta häpesin silti aina, jos minulla kävi yhtään kukaan kylässä. Tiesin, että kovin moni ei todellakaan ymmärrä.
Mutta pikku hiljaa opin häpeästä eroon jossain määrin. Opin hyväksymään tämän piirteen itsessäni sen kummemmin ihmettelemättä. Vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että lelut ovat selvästikin minun aspergeriin liittyvä erityismielenkiinnon kohteeni, ekko, special interest. Välillä se on ponit, välillä monsterit, sitten Bratzit, ajoittain se siirtyykin enemmän aikuisten harrastuksena pidettyihin BJD-nukkeihin, sitten Halinalleihin tai kettupehmoleluihin, ja niin edelleen. Tämä on kaikki kuitenkin sitä samaa ekkoani.
En väitä, etteikö minua edelleen hävettäisi. En ikimaailmassa tahdo yhtään lasta kylään. Lapset ovat joskus suoraan kysyneet minulta, miksi minulla on vaikkapa pehmolelu mukana, koska olen aikuinen, enkä ole pystynyt vastaamaan oikein mitään. Ajatus lapsesta minun kotonani, tai koskemassa minun leluihini, ahdistaa minua ihan helvetisti. Häpeän, kun isä käy kylässä, mitä tapahtuu onneksi harvoin. Häpeän, kun talkkari käy korjaamassa jotain. Häpeän, kun oma ohjaajani tuo tänne joskus jonkun saakelin sairaanhoitajaopiskelijan ja esittelee sille minun kokoelmiani. Häpeän vähän silloinkin, kun pyörin kaupassa leluosastolla puoli tuntia hypistelemässä kaikkea (Rovaniemellä ei ole enää lelukauppaa...). En tiedä mitä joku tavallinen ihminen ajattelee siitä, jos aikuisella on leluja, enkä haluakaan tietää. Haluan vain iloa ja inspiraatiota ja lohtua kokoelmistani.
Minun on vaikea selittää, miksi lelut ovat minulle niin älyttömän tärkeitä. En usko, että tilanne on ihan sama kaikilla aikuisilla, jotka keräilevät jotain lapsellista. Minulla kyse ei ole samalla tavalla keräilystä kuin monilla muilla. En halua jotain kokoelmaa, harvinaisuuksia, tai tiettyjä linjoja ja malleja, en välitä rahallisesta arvosta enkä jälleenmyyntiarvosta, en hae tiettyä estetiikaa kotiini. Haluan vain kivoja leluja. Niiden hypistely ja katselu rauhoittaa minua ja tekee hyvän mielen. Siinä kai se.
On omituista ajatella, kuinka paljon olen joutunut painiskelemaan tämän mieltymykseni kanssa. Kuinka paljon olen hävennyt ja soimannut itseäni. Olen ihmetellyt, miksen ikinä aikuistu. Olen yrittänyt muuttua toisenlaiseksi. Olen valehdellut häpeissäni.
Mutta ei tämä näköjään tästä ole ihan heti muuksi muuttumassa.
Olen kehittänyt jonkinlaisen tutkan, tietynlaisen silmän, joka huomaa heti kaiken, mikä sopii mielenkiinnon kohteisiini. Näen heti jossain lääkärin vastaanotolla pienen nallen hyllyssä. Bongaan aina söpöt avaimenperät. Ajaudun aina leluja kohti. Se vain on osa minua, aika isokin osa kai.
Totuus on se, että leikkiminen ja hölmöily on jokaikiselle aikuiselle terveellistä, ja se joka lapsen sisällään tukahduttaa, on sairas ja onneton ihminen. Olen itsekin sairas ja onneton, mutta eri syistä. Ainakin osaan nähdä maailman myös lapsen silmin.
Minusta tuntuu, että tämä kappale on ollut blogissani jo useampaan kertaan, mutta kun se nyt tuli taas mieleen, niin siinäpä.
Mielenkiintoinen teksti! Voin kuvitella että voi hävettää, vaikka itseni mielestä siinä ei ookaan hävettävää. Siis leluista tykkääminen. Jotenkin tuntuu että kun mitä enemmän saa ikää niin sitä enemmän päästää irti sellaisesta että pitäis miellyttää muita ja olla normaalisti.
VastaaPoistaOlen joskus halunnut ottaa pehmolelun mukaan matkalle tai mukaan kylään mutta sitten hävennyt kun ei ole kestänyt ajatusta siitä jos joku alkaisi pitämään outona. Palaveriin oon kyllä ottanut mun yhden pienen pupupehmon, ja vähänkö helpottaa semmosen olemassaolo!
Ootko miettinyt että haluaisit työskennellä lelujen parissa?
Joskus on sellaisia oloja, että uskaltaa avoimesti raahata pupua mukana eikä kiinnosta pätkääkään, ja joskus taas joutuu pähkäilemään ennen kotoa lähtöä että miten minä nyt tämän pupun voisin ottaa ja entä jos joku näkee ja sitten ahdistaa.
PoistaHaluaisin jollain tavalla yhdistää lelut käsitöihini ja taiteeseeni. Ehkä. Joskus. Jotenkin.
Täällä yks samanlainen lapsellinen :) & juu se häpeä...
VastaaPoistaVälillä hävettää kovasti ja sitten seuraavana päivänä ei lainkaan. Joskus mietin, että hankkiudun eroon kaikista leluista, mutta pian taas istun hypistelemässä niitä enkä osaisi luopua yhdestäkään...
PoistaMinusta olisi mukava löytää joku nainen, jolla on vähän "kummallisia" harrastuksia tavisten mielestä, esim. vaikka leluinnostus.
VastaaPoistaItse olen pitkällä "aikuisuutta", mutta innostun silti edelleen tuntikausiksi tutkimaan kaikenlaista nippelitietoutta netistä. Tyyliin vaikka lukemaan biotoopeista Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, tai lukemaan talouskriisien taloushistoriaa, tai tutkimaan eri vuosikymmenten julistesuunnittelun suuntauksia.
Nopeasti ajatellen joku voisi kysyä mitä erikoista edellämainitussa on. Mutta kyllä siinä on. Nykyajan yhteiskunnassa kuuluu olla kiinnostunut vain jostain jutusta, mitä tekee työkseen, ja siitäkin ns. normohenkisesti eli jos haluaa tutkia jotain, niin hyväksyttävä tapa on olla tutkijana yliopistolla ja lukea klo 9-17 tutkijanhuoneessa tärkeän näköisenä tekstejä, jotka liittyvät juuri siihen omaan osaamisalueeseen ja tuovat näin lisää bruttokansantuotetta yhteiskuntaan ja muuta hienoa. Sen sijaan kiinnostuminen eri asioista vapaaehtoisesti, huvinvuoksi, ja vääriin kellonaikoihin, on hyvin epäilyttävää ja epänormaalia ainakin tämänhetkisessä yhteiskunnassa.
Siksi haluaisin löytää naisen, joka olisi myös jollain tavalla vähän "kummallinen" tavallisten ihmisten mielestä. Sana lainausmerkeissä, koska minulle se on pelkästään positiivista.
Omat ongelmani liittyvät varsinkin siihen, etten ole ikinä oikein pyörinyt sellaisissa porukoissa, joissa omituisuuttani ymmärrettäisiin. Tiedän, että sellaisiakin porukoita on, mutta jotenkin olen jumittunut normojen keskelle, ja joudun häpeämään sitä, että olen kiinnostunut muusta kuin esimerkiksi tositv:stä, urheilusta, penkkiurheilusta sekä ihmissuhdejuoruista.
Lisään nyt vielä, kun tuli näköjään painotettua tuota "haluaisin löytää naisen" juttua, että siis se liittyy siihen, kun kirjoitit häpeästä. Halusin osoittaa, että vaikka monet ihmiset nyrpistelisivät nenää ja pyörittelisivät silmiä omituisille harrastuksille ja kiinnostuksille, niin kaikki eivät ajattele niin. Itsekin tosin yritän lähinnä elämässäni keksiä, että mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät niin kauheasti haluaisi tuomita kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa.
PoistaMie en oikeastaan huoli lainkaan kaveripiiriini liian aikuismaisia ihmisiä. Ihan älyttömän tylsää ja puuduttavaa sellaisten tyyppien seura. Kenties siksi mulla ei ole kovin montaa kaveria. Onneksi näiden omituisten harrastusten kautta saa ainakin olla yhteydessä toisten hassujen kanssa.
PoistaMiten olet sitten löytänyt kavereita, jotka eivät ole liian aikuismaisia?
PoistaItselläni ainakin aika vaikea löytää ketään ihmisiä, ketkä olisivat vähemmän "aikuisia". Minulla kyllä joitain kavereita on, mutta useimmat ovat varsin aikuisia noin siinä mielessä, että kaikki normaalista poikkeava on hävettävää. On heidänkin kanssaan mukava usein viettää aikaa, mutta olisi kiva kuitenkin löytää kavereita, joiden mielestä ei ole pakko olla siinä aikuis-aikuis -moodissa koko aikaa.
Musta on aivan ihanaa aina katsella sun kuvia ja nähdä tuo hylly täynnä leluja niin ihanan esillä aina, oon monta kertaa jäänyt tuijottelemaan että mitä tuolta taustalta oikein löytyy! Voin sanoa että tuo häpeän tunne laantuu vielä ja jossain vaiheessa sitä ei oo enää olemassa, kokemus kertoo...
VastaaPoistaItse lopetin barbeilla leikkimisen kun menin yläasteelle. Mullakin oli yksi hyvä kaveri jonka kanssa leikittiin juuri tuohon ikään asti - tosin, meidän barbeilla leikkiminen siinä vaiheessa oli sitä että muokattiin niistä eri pelihahmoja aina Street Fighterista Final Fantasyihin mutta enivei - muistan kuitenkin hyvin sen kuinka monet yrittivät jo siinä vaiheessa langettaa häpeää niskaan siitä että "ei tuon ikäisenä enää leikitä". Se oli ihan kauheaa ja lopulta tosiaan annettiin periksi. Kyllä kesti pitkään sopeutua siihen tilanteeseen ja vielä joskus nykyäänkin mietin että olisi pitänyt vain haistattaa muille pitkät ja jatkaa leikkimistä, mutta se häpeä sai liian ison otteen. :/ (Myöhemmin kauhistelin sitä kun oma pikkusisko lopetti bratzeillä leikkimisen jo kolmannella luokalla.) Itse keräilen enemmän tai vähemmän kaikenlaisia pehmoleluja nykyisin, mitä pallomaisempi ja söpömpi, sitä parempi! En omista niitä paljoa koska minulla ei ole tilaa ja omistan kissan jonka mielestä kaikki tavarat jotka ei ole vitriinikaappien suojissa kuuluvat lattialle. :D Mutta haluaisin enemmän! Enemmän ihania söpöjä pehmoleluja sämgynpäätyyn ja kirjahyllyjen päälle! Olen itse melkein kolmekymmentä ja viimeinkin muutamia vuosia sitten päässyt siihen tulokseen että en enää häpeä omia pehmolelujani. Onneksi suurin osa ystävistäni tajuaa tämän eikä dissaa mutta vieläkin tulee vastaan välillä niitä jotka on vähän että "miksi sulla on tommonen höhö :D" mutta kyllä sitä kummasti oppii vaan olemaan takaisin että koska halusin sen, that's why. Ne tärkeimmät ystävät tajuaa ja ne jotka ei, niin niitä ei ehkä tarvi muutenkaan elämiseen. Ja hei, totta kai just kaikilla leluilla pitää olla nimet! Itse vielä nykyäänkin nimeän kaikki pehmolelut! (Itse asiassa saatan nimetä paljon myös esineitä ihan noin yleensäkin, kuten punaisen sähkötupakkani nimensin Smaugiksi...)
Anteeksi, tulipas kauhea räntti mutta pointtini oli että olet upea ja ihana tytteli, ymmärrän täysin mitä tarkoitat mutta älä anna muiden lannistaa sitä mistä sä tykkäät! Hypistele leluja ja keräile niitä jos sä tykkäät siitä ja se on sun juttu! Ei kukaan saa viedä sitä sulta pois. Ja meikä keräilee naamioita ja vanhoja lasipulloja, meillä jokaisella on se joku juttu mitä tykkää keräillä ja jos joku ei sitä ymmärrä niin se on sen häpeä!
Lots of love! ♥
Minusta on mukava vertailla eri aikoina otettuja kuvia ja hoksata että tuo nukke oli silloin eri paikassa ja tuo jutska on uusi ja niin edelleen, kun tuo hylly näkyy niin hyvin niissä :D
PoistaNostan kyllä hattua niille yläasteikäisille jotka avoimesti nykyään harrastaa nukkejen keräilyä tai kustomointia tai ihan vain leikkii, en olisi uskaltanut itse! Olen lukenu muutaman nuoren nukkeaiheisia blogeja ja joskus ne on kirjoittaneetkin vähän siitä, kun ikätoverit pilkkaa. Paine aikuistua tuntuu olevan vain koko ajan kovempi. Jo ykkösluokkalaisen oletetaan pukeutuvan aikuismaisesti ja coolisti. Lapsellisuus on noloa.
Screw that! Minä nukun kymmenen pehmolelun kanssa ja pelaan MovieStarPlanetia ja raahaan leluja mukana kaikkialle ja käytän roposeni leluihin ja katson piirrettyjä! Onneksi minun kissa ei ole koskaan välittänyt tuhota tai tiputtaa hyllyltä alas mitään minun roinia, kumma kyllä! Se ei koskaan nuole nukkejen hiuksia tai leiki pikkutavaroilla, ellei ne loju lattialla. Riesa arvostaa minun harrastuksia :D
Kiitos tekstiseinästä <3