Windy years

Kevätmasennus vaikuttaa olevan väistymässä. Helmi-maaliskuu taitaakin aina olla se pahin aika, toukokuuhun mennessä ainakin helpottaa. Tietenkin silloin, kun masennuskausi menee ohi, ilmenee jotain ihan uusia ongelmia. Nämä ovat olleet tuloillaan jo hyvän aikaa. Melkein päätin kirjoittaa niistä tänä yönä, mutta annankin muhia vielä vähän aikaa. Muistuttakaa sitten vaikka ensi viikolla tai joskus. Täytyy miettiä ja prosessoida, täytyy järkeistää, täytyy pohtia tätä elämää ja tätä kaikkea ja analysoida.

Nyt en kumminkaan pysty nukkumaan, joten täytyy keksiä jotain muuta. Viime aikoina on ollut hankala kirjoittaa blogiin, tuntuu turhalta, ehkä olen tehnyt tätä liian monta vuotta liian intensiivisesti? Olen kaivannut etäisyyttä ja hengähdystaukoa, ja sellaista olen pitänytkin. Minulla on aina ollut tapana kirjoittaa vain juuri silloin kun mieli tekee enkä yhtään enempää, joten tuotteliaimpina kausina olen saanut aikaiseksi jopa useita postauksia päivässä, nykyään sitten parikolme kuussa. Se on ihan fine, ei minulle makseta tästä. Äkkiseltään vilkaistuna 2013 on ollut suotuisin vuosi kirjoituksen kannalta. Se oli kai sitä aikaa kun aloin palailla takaisin elävien kirjoihin muutaman hämärän vuoden jälkeen. Kaikki löytyy sieltä arkistoistani. Kaikki hämäryys ja... muu sellainen. Sattumoisin 2013 itse asiassa liittyy jollain tavoin tähän hetkeen. Ehkä. En ole vielä varma. Ainakin muutama merkki kehossani on sieltä, ja ne mietityttävät, niiden syyt. Olen pohtinut niitä. Tarvitsen muutosta, värjään kohta tukan, saatan leikata sitä. Ennustan, että alan taas valvoa nyt. Tästä yöstä eteenpäin en saa kunnolla unta vähään aikaan, ennustan, saan sitten nähdä kävikö toteen. Tähän mennessä olen nukkunut tässä kuussa oikein hyvin. Tyylini on nyt vihdoin tehnyt täyden ympyrän ja haluan taas kasaria, mustaa, niittejä ja nahkaa. Värjään ja leikkaan tukkaa, pian, sekin on ollut tuloillaan jo hyvän aikaa, odottamassa oikeaa hetkeä. Oikea hetki on tullut. Meikkaan nykyään paremmin kuin vuonna 2013, se on ainakin positiivista.

Valan itseeni rohkeutta olla oma itseni, vielä, yhäkin, turha tässä vaiheessa alkaa pyörtää päätöksiä ja esittää jotain muuta. Olen aito ja rehellinen ja se on yksi parhaista puolista minussa. Se epävarmuus tulee aina, silloin tällöin, mutta sille ei voi antaa periksi. Jos ihmiset kaikkoavat ympäriltäni siksi että olen minä, menkööt. Yritän silti opetella olemaan kohtelias ja mukava ja huomaavainen, edelleen. Se on hankalaa, mutta yritän. Edelleen. En kanniskele enää sitä häpeää mukanani, enkä aio alkaa kantamaan sitä uudelleen, en missään olosuhteissa, en minkään takia, ihan sama vaikka kuka sanoisi ja ajattelisi ja tekisi mitä. Se on myöhäistä tässä vaiheessa. En tarvitse hyväksyntää vaikka salaa tai vähemmän salaa kaipaankin sitä. On ihmiselle luontaista kaivata sitä, mutta minä viittaan kintaalla ja viis veisaan, nyt ei jouda.

Nyt on tärkeää kuunnella Summoningia ja palata hieman juurilleni. Minulla on ollut last.fm-tili jo vuodesta 2008, se on oiva apu tämänkaltaisten öiden aikana. Se muistuttaa, mikä milloinkin on ollut mielessä ja mikä tärkeää. Muistan kuunnelleeni tuotajatuota bändiä silloin kun xyz, ja tätäjatätä biisiä sinä yönä kun åäö, ja niin edelleen. Se on hyvä, nämä pitää muistaa. Perspektiiviä nykyisyyteen.

Ja nyt yritän uudemman kerran sitä nukkumishommaa. En saanut kirjoitettua siitä mistä halusin, mutta kirjoitin silti näköjään jotain. Ensi kerralla sitten.

Joku selfie viimeisen kuukauden ajalta.
Pidin tästä meikistä kovasti.