Tällä kertaa saavuin Leipzigiin bussilla. Olin kuin mikäkin vanha tekijä, hengailin ensin kaikessa rauhassa rautatieasemalla, ostin välipalaa, ja maleksin tien toiselle puolelle jonottamaan lipun vaihtoa rannekkeeksi. Tämä torstain jonottaminen on vähän niinkuin traditio, asiaankuuluva juttu, vaikka perjantaina rannekkeen saisi ihan ilman minkäänlaista jonoa (siksi koska suurin osa haki omansa jo torstaina). Tässä vaiheessa sisälläni nousi innostus, että jes olen täällä taas ja tässä sitä mennään ja tästä se taas lähtee!
Sal tuli Leipzigiin vasta seuraavana päivänä, mutta koska olin tosiaan jo niiiin meininkiin tottunut ja itsevarma ja tiesin kaikesta kaiken, se ei ollut mikään ongelma. Joten hengailin yksikseni, ja jonotin.
Rannekkeen saatuani palasin rautatieasemalle, ja aloin tuumailla, miten löytäisin hotellille. Se oli ihan eri osassa kaupunkia, siellä päinkään en ollut ikinä ennen käynyt. Rautatieaseman infopisteellä ei oikein puhuttu englantia, mutta osasivat neuvoa minut oikeaan junaan. Tuumasin, että kysyn sitten paikallisilta siellä, missä tämä hotelli sijaitsee. Onnistuin jäämään oikealle asemalle, ja kävelin vähän aikaa johonkin randomiin suuntaan löytääkseni jonkun, jolta kysyä. Lopulta ympärilläni oli jo pieni joukko ihmisiä, tuijottamassa lappua jossa hotellin nimi ja osoite näkyivät, miettimässä missä se on. Nainen lastenrattaiden kanssa neuvoi, että käänny oikealle ja jatka kunnes näet kyltin. Helppoa kuin mikä! PAITSI että useita tunteja myöhemmin selvisi, että minun ei olisi suinkaan pitänyt kääntyä oikealle vaan mennä suoraan, ja se olisi ollut ihan 10 minuutin kävelymatkan päässä.
Joten kävelin tunnin ihan väärään suuntaan, matkalaukkua raahaten, kunnes vastaan tuli metsä. Seisoin siinä itku silmässä ja päätäni raapien, että noh mitäs nyt. Google Maps olisi oikein hyvä asia reissussa, mutta kun ei mobiilidata toimi. Pelastava enkeli olikin sitten polkupyörää taluttava nainen, jolla oli viheltelevä papukaija eläinkuljetusboksissa. Hän ei oikein osannut englantia, mutta näki heti että olen eksyksissä ja itku silmässä. Näytin lappua. Hän viittilöi ja päivitteli, että hotellihan on IHAN eri suunnassa, ja soitti minulle taksin. Hän myös odotteli kanssani kadunkulmassa hyvän tovin sitä taksia, ja varmsti että taksikuski tietää mihin mennä, ja että minulla on rahaa taksiin. Yritin kiitellä häntä niin vuolaasti ja niin itkemättä kuin suinkin kykenin. Kiitos <3
Ja taksissa pidättelin ylikuormituskyyneleitä edelleen. Kuskihan sen kyllä varmasti huomasi, tuumasi että siinäpä helppo kohde. Hotellille tullessamme sain aivan liian vähän vastarahaa. Yritin protestoida, mutta hän heitti laukkuni autosta ulos. Ei kai siinä auttanut muu kuin nousta taksista ja antaa sen mennä, minun rahojeni kanssa.
Respassa sentään osattiin vähän enemmän englantia. Astuin hissiin, eivätkä ovet ehtineet edes sulkeutua, kun suustani pääsi valtava itku. Käytävällä tuli vastaan ihmisiä, pudotin hiukset kasvojen eteen ja katsoin lattiaa, ja jatkoin itkemistä. Kun pääsin hotellihuoneeseen, romahdin lattialle, ja huutoitkin ja vollotin ja valitin ja ulvoin monta tuntia. Soitin Suomeen poikaystävälle ja kerroin hädin tuskin ymmärrettävästi, mitä kaikkea olin jo joutunut kokemaan.
Onneksi olin ehtinyt ostaa rautatieasemalta paljon karkkia ja jääteetä. Pian hotellihuoneen lattia oli täynnä kätettyä räkäpaperia ja karkkipapereita. Olin varma, etten tästä hengissä enää kotiin selviä. Päätin, että jos kuitenkin selviän, en enää ikinä poistu kotoa neljän seinän sisältä yhtikäs mihinkään.
Minä en kestä stressiä hyvin, ja ylikuormituin jo matkalla Suomesta Saksaan, joten tämä lisäkuormitus ei ollut ihan tervetullutta. Siitä nimittäin sitten ei toivuttukaan enää sillä reissulla. Se siis määritteli tavallaan koko loppumatkan.
Seuraavana päivänä minulla oli useita tunteja aikaa seikkailla, ennen kuin Sal saapuisi. Hotellista neuvottiin menemään ratikalla numero 7 keskustaan, joten tein niin. Respassa ei tiedetty, että sattumalta juuri sillä linjalla oli jonkinlainen työmaa, ja juuri numero 7 ei menekään suoraan keskustaan! En ymmärtänyt ratikassa kaikuvaa saksankielistä kuulutusta, joten istuin tyytyväisenä luullen pääseväni pian pitämään kivaa. Kuitenkin pian tuli outo olo, että missä sitä oikein ollaan, ja tutkailin ratikkakarttaa, jonka olin saanut hotellilta. Hämmennykseni oli suuri, kun tajusin olevani taas kerran ihan väärällä puolella kaupunkia. Nousin pois, ja näin, että juuri se ratikka oli kesken kaiken muuttanut numeroa, ja nyt se olikin 15. Nousin toiseen numeroon 15 tulosuuntaan, ja seurasin vain sitten muita ihmisiä. Selvisi, että piti vaihtaa välissä korvaavaan bussiin vähäksi matkaa, ja sitten taas toiseen ratikkaan. Kyselin epätoivoisena ihmisiltä, että joko tällä pääsisi rautatieasemalle, ja pääsihän sillä sitten lopulta.
Ja tässä vaiheessa olin taaskin jo aivan lopussa, tietysti. Olin aivan pihalla ja kujalla, enkä tiennyt mitä tehdä, joten seurasin kaunista goottimassaa johonkin random ratikkaan, ja päädyin vahingossa viktoriaaniselle piknikille. Se olikin sitten ihan hyvä sattuma.
Perjantain look, meikki onnistui hienosti, asu oli sininen ja liehuva, mutta mukava ja yksinkertainen.
Viktoriaaninen piknik järjestetään suurensuuressa puistossa, siellä on varmaankin tuhansia ihmisiä, joista suuri osa on tuijottamaan ja kuvaamaan tulleita normoja. Moni gootti nykyään jo jättää koko piknikin väliin siksi, koska siellä ei saa kerta kaikkiaan olla yhtään rauhassa normoilta.
Vaeltelin vailla päämäärää, seurasin vaivihkaa näyttävän näköisiä ihmisryppäitä, kuvailin mahdollisimman paljon ja kaikkea.
Olin menossa yhteen suuntaan, mutta kun näin kaksi upeaa naista työntämässä erittäin creepyjä vauvoja rattaissa, käännyinkin vaivihkaa seuraamaan heitä. Odottelin, että he saavat asetuttua piknikpaikalleen, ja vasta sitten kysyin varovasti, saako kuvatga.
Lempparijuttuni koko piknikiltä olivat nämä epäkuolleet vauvat.
Ja sitten näinkin puuta vasten valokuvaajalle poseeraamassa varsin tutun näköisen tyypin. Iira! Miten ihmeessä törmäsin johonkuhun tuttuun tässä ihmismassassa!
Lyöttäydyin hänen serurueensa matkaan istuskelemaan nurmikolle ja söin heidän mustikkansa. En ollut ostanut mukaan mitään evästä, koska en tiennyt olevani tulossa piknikille lainkaan. Rupattelimme, bongailimme goottijulkkiksia ja istuskelimme hetken, mutta sitten minun piti lähteä rautatieasemalle Salia vastaan.
Silloin näin kaukaisuudessa Manic Mothin, ja uskaltauduin käydä tervehtimässä vielä häntä.
Noukin Salin keskustasta, ja suuntasimme hotellille, junalla, koska se ratikkameininki oli ihan päätöntä. Juna olikin oikein hyvä vaihtoehto, nyt kun osasi reitin asemalta hotellille.
Tarkoitus oli tiputtaa Salin kamat hotellille, levätä, meikata, ja suunnata The Beauty of Geminan keikalle, jota olin odottanut erittäin erittäin innokkaasti. Mutta meitä vanhuksia väsytti jo siinä vaiheessa niin hemmetisti, että Sal tilasi meille pitsat, ja juoksimme kikattaen ulos hämärään odottamaan pitsakuskia, minä avojaloin. Se oli oikeastaan ihana ilta, istuimme sängyillä pitsojen kanssa ja vaihdoimme kuulumisia, mutta festari-ilta se ei kyllä ollut yhtään. Vaan kun väsyttää niin väsyttää. Minä olin ylikuormittunut matkustamisesta, ja Sal koulusta.
Joten tarinamme jatkuu seuraavassa osassa, lauantaipäivän aamuna, hyvin levättynä...
Oli niin paljon kuvia kauniista puvuista, että tällä herkkiksellä tuli pieni itku silmään. Kauneus on koskettavaa. 🙂
VastaaPoista