LÄPI HARMAAN KIVEN

Ajattelen WGT:tä ja rintaa puristaa! Tunnen ihan valtavaa tyhjyyttä siitä, etten ole menossa tänä vuonna. Se on ihan kohta, ja minulle ei tänä keväänä tulekaan sähköposteja, joissa ilmoitetaan uusimmat varmistuneet artistivieraat, tänä keväänä en saakaan hypettää ja jännittää ja innostua "AAAA sejasekin bändi tulee miten mulla ikinä on aikaa nähä kaikkiAAAA" enkä miettiä asuja.

En kyllä myöskään ole joutunut säästämään selkänahkastani joka ikistä penninpyörylää viime kesän jälkeen. En ole joutunut stressaamaan majoitusta taas kerran, mistä tällä kertaa, osaanko sinne, onko liian kallis. En ole joutunut sumplimaan, laskeskelemaan, suunnittelemaan.

Vaikka siinä onkin osa koko jutun mielettömyyttä. Se, että se on niin helvetin perkeleen spesiaali juttu, että sinne pääsee. Se, että sen eteen joutuu näkemään vaivaa koko vuoden. Ja se ylpeys, voittajafiilis, kun se sitten toteutuu ja pääsee lähtemään.

Se on sanoinkuvaamatonta. Minä olen Suomen mittapuulla köyhä. Tuloni ovat niin pienet, että varmaan 90% suomalaisista ei voisi kuvitellakaan pärjäävänsä moisella, ja menoni vielä siihenkin nähden ihan älyttömän pienet. Jos en osta mitään ylimääräistä, en shampoota, alushousuja, meikkejä, siivousrättejä kuukaudessa, pystyn säästämään jopa satasen kuussa. Se on suurensuuri osa minun tuloistani. Ja WGT:tä varten pitää ostaa lentoliput, festarilippu, juna- tai bussiliput Helsinki-Rovaniemi sekä Berliini-Leipzig ja takaisin, noin viikon majoitus, ja sitten pitää olla myös rahaa elää, ja mieluusti myös rahaa shoppailla. Olen käynyt kolme kertaa, ja joka kerta olen pystynyt myös jotain shoppailemaan, ja se on ollut niiiiin spesiaalia ja niiiiin coolia!

Päädyin vahingossa katselemaan eräitä WGT-vlogeja, jotka näin viimeksi 2015. Silloin päätin, että ensi vuonna minä tuonne menen, nyt on tullut aika. Kymmenen vuotta siitä haaveiltuani, minä tein yhtäkkiä päätöksen, ja sitten onnistuin toteuttamaan sen, 2016 oli ensimmäinen WGT-vuosi.

Nyt noita videoita katsoessa näen ne ihan toisella tavalla, koska paikat ovat tuttuja.

Se oli Black Fridayn ensimmäinen WGT. Muistan, että ensimmäisellä katsomiskerralla minulla tuli itku siinä kohtaa, kun hän päätyi Deine Lakaienin keikalle, ja tällä kertaa kävi uudestaan ihan tismalleen samoin.

Saan ihan valtavia tunteenpuuskia ja sydämentykytyksiä tätä katsoessani. WGT on jotain, mitä ei voi kertoa eikä kuvailla, se on koettava. Se on täysin oma universuminsa, paikka missä normaalit luonnonlait eivät päde.

Ja minä en ole menossa sinne tänä vuonna. Se sattuu jostain syystä, oikein viiltää, vatsanpohjaan tipahtaa kivi ja silmiä kirveltää.



Näistä tuntemuksista tiedän ainakin varmaksi sen, että ensi vuonna.... ensi vuonna taas. En voi jättää tätä tähän, kolme käyntiä ei riitä mihinkään, siellä on niin paljon kaikkea, niin monta paikkaa, niin hienoja tapahtumia vielä näkemättä. Ensi vuonna. Vaikka läpi harmaan kiven, ensi vuonna. Ja kun minä niin päätän, niin se sitten tapahtuu.

Kaikelle muulle elämässä on ihan sama, mutta kun tuntee, että jokin kokemus on sellainen, joka muuttaa elämää ja itseä, se on sen arvoista. Sitä jumittuu helposti nettishoppailuun, instagramiin, tylsiin päiviin, arkeen, suruun, ahdistukseen, masennukseen, elämän epäoikeudenmukaisuuteen, lohturuokaan, tavallisiin vaikeuksiin. Mutta kaikki se on yhdentekevää, kun löytää elämästä jotain, mikä tuo aidosti tunteita, kokemuksia, yhteenkuuluvuutta, elämää järisyttäviä tapahtumia. Se on tärkeää. Arkikin on kyllä ihan oikeasti tärkeää, ja ihan tavalliset asiat ovat tärkeitä, eihän epätavalliset asiat tuntuisi missään ilman niitä!





Joten jospa nyt olisi aika kertoa jotain viime vuoden WGT:stä, vaikka se menikin vähän huonosti, ja vaikka sitä voikin olla vähän kurja muistella. Siitä on jo tarpeeksi aikaa, että niille hölmöyksille voi nauraa! Osittain epäonni oli omaa syytäni, mutta enimmäkseen ihan täysin sattumaa ja huonoa tuuria. Että voikin sattua ja tapahtua!

Jospa kirjoitan toisen blogipostauksen. Tarinamme alkaa ensimmäisestä päivästä Saksassa...