perjantai 11. helmikuuta 2022

Blood is the life

 Olen tavallaan enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni. Vaikka minulla on nykyään kavereita ja sosiaalista elämää, minulla ei ole enää ketään kelle soittaa kun saan hermoromahduksen. Suhde äitiin on lähes kokonaan katki useista syistä, ehkäpä kirjoitan niistä vielä joskus, ehkä se tekisi hyvää. Suhde veljeen on sekin aika heikoilla tällä hetkellä. Paras ystävä, sielunsisko jolle pystyi puhumaan ihan kaikesta, kuoli pois. Viimeisimpänä erosin tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, ainoasta ihmisestä jolle enää pystyin puhumaan ja johon saatoin luottaa. Kyllä me olemme yhä ystäviä, tekemisissä lähes joka päivä, puhumme. Mutta dynamiikka on nyt eri. Ei ole enää "me" eikä voi enää koskaan olla. On uusia asioita, uusia ongelmia, sellaisia joista ei voi nyt puhua kenenkään kanssa. Terapeutti sairastelee, peruu aikoja, ei soittele ja on arvaamaton, tuskin se hänen omaa syytään on, mutta ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Se on pelottava tilanne.

Kun ei enää olekaan ketään. Haluan oppia pärjäämään yksin, mutta totta puhuen - kuka pärjää täysin yksin? Miksi ihmisen muka pitäisi pärjätä yksin? Me olemme niin sosiaalinen eläin, niin herkästi laumautuvia että otamme laumaamme ihan toisiakin eläinlajeja, helpostikin. Missä on minun laumani?

Tätä olen kysellyt jo vuosia, samalla kun vanha laumani murenee murenemistaan. Se on tärkeä ja tarpeellinen muutos, kai, ainakin osittain. On hyvä, että otan etäisyyttä perheeseeni, meidän kollektiiviseen traumaamme, meidän periytyviin myrkyllisiin malleihimme. On hyvä, että tuli ero silloin kuin se tuli, koska tiesimme kyllä molemmat, ettei näin voi jatkua. Ainoastaan sielunsiskon kuolema ei ollut hyvä, ei sitten yhtään. Ehkä se oli hänelle helpotus ja ulospääsy tuskasta, ja toki minä sen hänelle suon, en ole niin itsekäs. Mutta olen silti aika itsekäs. Minä olen kovin kovin yksin ilman häntä. Ja ehkä hän olisi voinutkin vielä eheytyä henkisesti. Kuka tietää.

Haluaisin, että minulla olisi nyt heti jo olemassa ihmisiä, joihin luottaa. En jaksa luoda uusia läheisiä suhteita, se vie vuosia ja paljon voimia. Minulla ei ole kumpaakaan, ei juuri nyt.

On asioita, joista en voi kirjoittaa edes blogissa, vaikkei tätä enää juuri kukaan luekaan. Kirjoitin tänne paljon silloin kun olin yksinäisimmilläni. Tässä se taas on. Miten olla yksin kun on näin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei saa selkoa yksin? Miten kasvaa ilman toisia joihin peilata ja joilta oppia?

Missä ovat minun ihmiseni? Olen huutanut tyhjyyteen tätä kysymystä jo niin kauan ja niin monta kertaa. Kuinka minä löydän heidät ja kuinka minä tunnistan heidät? Kuinka minä luon kestäviä ja terveitä ihmissuhteita? Kuinka uskallan päästää toisia lähelle? Kuinka suojelen itseäni epäterveiltä suhteilta, manipulaatiolta ja sydänsuruilta?

Olen täysin uusi ja erilainen, mutta vieläkin ihan kesken.






2 kommenttia:

  1. A wolf need it's pack, like a human needs a family. I hope you will find a good bunch of decent people in the near future. <3

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.