Dumppaan tänne viime ajoilta muutaman asukuvan, joita en ilmeisestikään ole vielä julkaissut blogissa. Ihan vain siksi. En kyllä tiedä, onko näissä mitään edes etäisesti kiinnostavaa, mutta siinähän ovat. Enkä viitsi alkaa muokkaamaan edellistä postausta, jotta lisäisin nämä siihen, joten teen kokonaan uuden. Siitäs saatte.
Pari ensimmäistä on näköjään otettu jo silloin, kun en ollut vielä leikannut tukkaa. Ja oli vähän enemmän luonnonvaloakin.
Avaruusasu oli kai tältä viikolta, jonain päivänä oli kurjaa ja harmitti, yritin piristää itseäni avaruusvaatteilla. Ei auttanut.
Olen koko viikon meinannut kirjoittaa blogiin. Pari kertaa jo muka aloitin, mutta en sitten saanutkaan mitään aikaiseksi. Pitäisi kertoa varmaan kaikenlaista, torstain yökoulustakin.
En tiedä. Nukuttaa koko ajan ihan hemmetisti. Olen yrittänyt epätoivoisesti korjata unirytmiäni, mutta se on kovin hankalaa tähän aikaan vuodesta. Marras-joulukuun aikoihin nukun aina ihan miten sattuu, liikaa, päivälläkin.
Tein päivänä muuanna ensimmäistä kertaa ramenia, yritin ainakin. Se oli ihan jees, mutta ei nyt hullun hyvää. Ehkä ensi kerralla en tee misolientä. Nuudelien päällä on miniluumutomaatteja, kananmunaa, herkkusientä ja tofua.
Olen aloitellut joulunviettoa glögin, piparitaikinan ja tähtikoristeiden voimin. Tein tosiaan piparitaikinaa ihan sitä varten, että saan käydä sitä lusikoimassa jääkaapista, en aiokaan leipoa pipareita. Olen aikuinen ja saan tehdä mitä haluan!
Joltain päivältä joku vaalea asu.
Vampyyrikisun kosto.
Ja tällä viikolla tein koulussa tämmöistä.
Halusin naamastani kipsimuotin, kuolinnaamioksi sitä sanotaan. Olin haaveillut sellaisesta muutenkin, mutta kun vielä sain idean torstain yökouluhommaa varten, piti alkaa tuumasta toimeen jo tiistaina, että saisin sen valmiiksi torstaita varten.
Öljysin parafiiniöljyllä kulmakarvat ja ripset ettei tartu, vedin sukkahousut päähän tukan peitoksi, leikkasin vaahtopatjasta pään mentävän renkaan ja suojasin sen jesarilla. Kuvanveiston opettaja latoi naamalleni kipsit, ja sitten odottelin siinä lattialla vartin verran kuivumista.
Eihän se hirveän hauskaa ollut, mutta ei niin ahdistavaakaan, kun olin pelännyt. Ei itse asiassa alkanut lainkaan ahdistaa! Tämä on suuri juttu! Vielä jokunen vuosi sitten en olisi todellakaan ryhtynyt moiseen, paniikkikohtaukset päällä ennen kuin saan edes kipsejä naamaan. Opettajakin etukäteen varmisteli, että olethan nyt varma, että haluat tehdä tämän, etkä ahdistu. Sanoin, että kyllähän sitä kai pahempaakin on koettu, ja päätin, että tämähän hoidetaan.
Kipsin kuivuessa se alkoi painaa nenääni oudosti, ja nyt minulla on nenänvarressa hassu mustelma.
Siitä, mitä tästä lopulta tulikaan, kerron sitten toisella kertaa, se ansaitsee ihan oman postauksensa!
Ja yritän vaikka huomenna saada aikaiseksi sen vastauspostauksen, kysymyksiä on tullut ihan tarpeeksi!
On ollut ihan tyhmä lauantai, joten tässä iltasella tuli mielihalu tehdä jotain mukavaa.
Löhösin nojatuolissa peitonmutkassa yöpaita päällä, kuten olin oikeastaan tehnyt koko päivän, ja yhtäkkiä nousin ylös, laitoin musiikkiin lisää volaa, puin ja meikkasin ja pistin peruukin sekä piilarit päähän, otin lumisadepallon ja kameran ja jalustan, ja lähdin ulos.
Kävelin vanhalle hautausmaalle, sinne on ihan lyhyt matka.
Otin vain muutaman kuvan, koska jostain syystä hautausmaalle tullessani minulle iski hyvin selvä tunne, että minua tarkkaillaan, ja tuli epämukava ja ahdistava olo. Päätin kuitenkin, että pakko niitä kuvia nyt on ottaa, kun kerran tulin, joten pystytin jalustan ja napsin äkkiä muutaman sieltä täältä.
Uskon vahvasti kummituksiin, enkä ole koskaan niitä erityisemmin pelännyt, mutta nyt oli kyllä pakko myöntää itselleni, että pelotti. En tiedä, mistä se sitten tuli. Mietin sitä, kuinka vanhoja hautoja tuolla on, ja miten kukakin niistä ikivanhoista ruumiista on elänyt ja kuollut. Pohdiskelin myös kirkon pimeitä ikkunoita tiiraillessani, että onkohan sinne lattian alle haudattu ketään, kuten ennen vanhaan oli tapana.
Sain kuitenkin jokusen kivan (spookyn!) kuvan lumisateessa, vaikka tuuli tekikin peruukille ja helmoille tepposet.
Kotona Riesa halusi vielä ehdottomasti kuvaan. Katsokaa nyt kuinka se nauttii kameran edessä olemisesta. For realz.
Tiedän vallan mainiosti, että olo on paljon parempi, kun tekee jotain, eikä vain mökötä. Silti on niin hemmetin vaikeaa päästä liikkeelle, saada aikaiseksi, aloittaa. Olen kuitenkin ihan pikkuisen taas piirtänyt tänään sitä kritiikkitehtävä/muistikirjaa varten. Ihan pikkuisen siivonnut. Ihan pikkuisen käynyt ulkona. Voisi mennä huonomminkin. Vaikka ranne onkin ihan kipeä, hiirikäsi, koska olen istunut liikaa koneella.
Noniin, kävin tänään pitkästä aikaa sillä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Viime viikon aika peruuntui, ja sitä ennen oli syysloma. Minulla oli sinne mennessä sellainen turta, epätodellinen olo, mikä minua onkin viime aikoina vaivannut usein. En oikein osannut aluksi sanoa sille mitään. Mutta yritin sitten kuitenkin kertoa siitä, kuinka nyt parin viikon ajan on ollut taas huonompi olo, selitin tästä aaltoilusta, kuinka elo-syyskuu oli tosi huonoa, lokakuu parempaa, ja nyt taas vähän kurjempaa. Kerroin, että välillä en saa nukuttua juuri lainkaan, välillä ihan liikaa, ja sitten välillä aivan normaalisti. Kerroin, etten usein jaksa lähteä aamulla kouluun, vaikka olisinkin noussut ajoissa, koska kotoa lähtö ahdistaa. Siihen liittyy juuri se turta ja epätodellinen olo.
Kerroin, kuinka paljon ahdistavia ajatuksia päässäni on pyörinyt, varsinkin illalla sängyssä, kun yritän nukkua, ja siksi pelottaa sulkea tietokone ja jäädä yksin ajatusteni kanssa, pelottaa mennä nukkumaan. Kerroin, kuinka viime viikolla eräänä yönä en nukkunut juuri lainkaan, koska aloitin vahingossa ajatusketjun, joka paisui ja paisui, ja ahdisti minua niin, että oli vaikea hengittää, enkä pystynyt pysäyttämään sitä, niin yksityiskohtaisia mielikuvia ja tuntemuksia. Kerroin myös siitä, että tällä viikolla oli A:n kuoleman vuosipäivä, ja kuinka sekin on vaikuttanut ajatuksiini, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.
En ole enää varma, kerroinko siitä, kuinka paljon minua ärsyttää kaikki, ja kuinka hemmetin kiukkuinen välillä olen ihan turhasta. En muista, kerroinko muuta. Olisin voinut kertoa tyhjyydestä, mielenkiinnon puutteesta, korostuneesta herkkyydestä. Saatoin kertoa jotain toissayön itsetuhoisista ajatuksista. En mennyt yksityiskohtiin, mutta aamulla herätessäni, kun muistin ne ajatukset, vähän hämmennyin. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät?
Se pisti minut taas kerran täyttämään sen iänikuisen masennuslomakkeen, ja ahdistusoirelomakkeen. Käymme ne läpi ensi viikolla. Olenhan täyttänyt molemmat vuosien varrella ties kuinka monta kertaa, mutta toisaalta on ihan jännäkin huomata, kuinka vastaukset muuttuvat. Melkein kolme vuotta on siitä, kun olin osastolla, ja muistan saaneeni masennuslomakkeesta lähes täydet pisteet. Välissä oli pitkä ajanjakso, jolloin en täyttänyt sitä lainkaan, ja olisinkin saanut hyvin matalat pisteet. Nyt olin kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että ne olivat kohtalaiset. Tiedän, etten ole ihan parhaimmassa kunnossa, mutta en koskaan enää joudu sinne toiseenkaan ääripäähän.
Vannon! En enää koskaan!
Rovaniemeltä jo aikoja sitten tilatut tietoni eivät olleet vieläkään tulleet. En tiedä, mikä niissäkin muka kestää. Haluaisin niistä kopiot itselleni, miksihän ihmeessä en koskaan pyytänyt niitä osastolta tai mistään muualtakaan.
Varasimme ajan psykologille, jonka kanssa keskustelen sitten siitä, voisiko sitä kuntoutustukea vielä yrittää hakea, ja ehkäpä teemme yhdessä sen hakemuksen sitten.
Olen mietiskellyt tänään sitä, kuinka vähän nykyään nauran, enkä oikeastaan edes itke yhtä usein kuin vielä vähän aikaa sitten. On kovin tyhjä olo. Niin, se turta ja epätodellinen.
Innostuin kyllä eilen illalla pitkästä aikaa tekemään jotain luovaa. En ole pitkiin aikoihin tehnyt juurikaan muuta kuin mössöttänyt ajatuksiani tumblr:ssa tai sarjojen/leffojen parissa, silloin tällöin käynyt ulkona. Eilen päätin harjoitella akvarelleilla maalausta kritiikkityötä varten, seuraava kritiikkitehtävä on siis eräänlainen luonnoskirja/kuvapäiväkirja/mikälie, jota on pitänyt syksyn alusta asti täyttää. Valitsemani muistikirjan sivut ovat liian ohuet piirtämiseen ja varsinkin maalaamiseen, joten olen liimaillut sinne paljon juttuja. Maalasin pikkuisia vesiväritöitä ja niiden kuivuttua liimasin kirjaan, Kokeilin uutta hopeamaaliani ja liimailin glitteriä ja värkkäsin tussien kanssa. Siitä tuli hyvä mieli. Kuten aina, kun saan oikeasti tehtyä jotain konkreettista. Vähemmän turta ja epätodellinen.
En todellakaan tunne itseäni taiteilijaksi, ja jotenkin yhä edelleen omassa mielessäni joukkoonkuulumattomuuteni tuolla taidekoulussa on aivan silmiinpistävää. Aivan kuin kaikki muut haaveilisivat suurista taideteoksista joita myisivät suuriin hintoihin ja tekisivät itselleen suuren nimen jonka alla sanoa suuria sanoja ja tehdä suuria tekoja. Jotain ennenkuulumatonta ja hienoa.
En minä oikeasti usko, että siellä joka ainoan haave on päästä johonkin valmistavaan taidekouluun ja avata oma näyttely ja elättää itsensä taiteella.
Silti tunnen pientä salaista häpeää siitä, että minä tiedän, etten ole mikään taiteilija. Olen käsistäni kätevä, minulla on taitoja, mutta haluan niin paljon kaikkea muutakin kuin taidetta. Ja haluan oppia, miten traktori korjataan, miten hevosia käsitellään, miten metsiä hoidetaan ja miten lehmien ja lampaiden synnytyksissä avustetaan.
Jostain syystä kuvittelin kauan aikaa, että nämä taidot minun on vain opittava kantapään kautta, kuten kaikki muutkin nuoret maajussit ennen minua. Mutta ehkä ei. Onhan niitä maatalousoppilaitoksia.
Mutta vointini on ollut näin aaltoileva koko syksyn, ja hädin tuskin jaksan käydä tätäkään koulua, vaikka pidän siitä kovasti. Tällä hetkellä en ole läheskään tarpeeksi tasapainossa käymään mitään "oikeaa", vaativaa koulua. Ja tuskinpa vielä ensi syksynäkään.
On vaikea olla murehtimatta etukäteen, vaikka pitäisi mieluusti keskittyä nyt tähän päivään, ja tämänhetkiseen jaksamiseen, tämänhetkiseen kuntoutumiseen ja vahvistumiseen. Niin. Minä vahvistun kyllä. Edelleen.
Öööh, tämän tekstiseinän lopputulos? Kukapa tietää. Sainpahan kirjoitettua.
Veli on haaveillut omasta hauvasta jo monta vuotta, mutta vasta viime aikoina se oli puhunut siihen malliin, että sellaisen voisi nyt ihan oikeasti hankkia. Pari viikkoa sitten se haki pohjanpystykorvan, jonka nimeksi tuli Carcharoth erään hahmon mukaan Tolkienin Silmarillionista, tuttujen kesken Kassu.
Hauvavauvojen seura on parasta lääkettä henkiseen väsymykseen, ahdistukseen, masennukseen ja tylsyyteen, mutta niistä tulee ekstrahyvä mieli, vaikkei olisikaan mitään noista oireista.
Vaikka veljellä tietysti menee hermot sen kanssa, mutta sellaista se yksinhuoltajan arki on.
Nyt pentuna Kassu asustelee enemmän kaupungissa siellä J:n luona, mutta sille rakennettiin oma häkki iskälään, eli tulevaisuudessa se viettää suurimman osan aikaa maalla, ja hyvä niin.
Vielä pääsi luistelemaan, ei ollut satanut lunta.
Kassun mielestä oli kauhean hauskaa kiusata isän aikuisia hauvoja, kun se sai itse olla vapaana, ja ne olivat häkissä. Mustilla meni hermot ihan tyystin, mutta vanha Milla tottuneena emona ei ollut moksiskaan.
Kassun pilkka kapsahti omaan nilkkaan, kun se joutui häkkiinsä sitten itsekin.
Oli minulla kisuhommiakin. Isä käytti Riesan perjantaina pallitohtorilla, kuten oli luvannut (jo vuosi sitten kylläkin), ja sain vihdoin tuoda kisuni tänne omaan kotiin, vastahan minä reilun kolme kuukautta olenkin tässä asunut. Toukokuusta asti metsissä pyörinyt Riesa ei vaikuta yhtään harmistuneelta siitä, että asuu nyt taas sisällä lämpimässä talven ajan.
Elämänsä ensimmäisen junamatkan se oli ihan kiltisti, välillä vähän huuteli kummissaan, mutta kun piti tulla täpötäydellä bussilla Oulusta, se ulisi melko lujastikin välillä, ja ihmisten päät kääntyilivät ihmettelemään. Minua vain hymyilytti, kun yritin jutella Riesalle rauhoittavasti ja rapsutella sitä miten nyt vain sainkaan sormeni ujutettua kantokoppaan.
Heti kun päästiin kotiin, näytin Riesalle, missä hiekkalaatikko, se tutki paikat, söi, ja pisti nukkumaan. Ihan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Minulla on hyvä mieli, kun en ole enää ihan ypöyksin vain koko ajan.
Viikonloppuna oli täysikuu ja pakkasta, oikein sievää.
Tästä taidekuvasta voi olla vaikea hahmottaa, mistä on kyse, mutta hengityksen huuru taltioitui kameralle niin jännästi, että sen kanssa piti sitten värkätä. Voit erottaa huurupilven takaa käsittämättömän karsean/upean kukkaisan toppatakkini.
Ja tietysti sunnuntaina oli kakku time. Teen usein isälle suklaakakkuja jostain syystä, tälläkin kertaa löysin appelsiini-suklaakakun reseptin, ja olihan se tuhtia tavaraa, vaan tykkäsin.
Sunnuntaina oli myös hirvipeijaiset, joista minun oli pakko liueta heti syönnin jälkeen, koska ihmis(vanhus)määrä pienessä tilassa alkoi ahdistaa. Vaan saatiinpa käristystä.
Ja eilen oli se 11.11, vuosipäivä, josta puhuinkin viime postauksessa.
Pakko vielä mainita tuosta kysymyspostauksesta. Kysymyksiä on tullut yhteensä 19, kiitos kysyjille! Mutta vaikuttaa siltä, että niitä ei ole tulossa enempää, koska viimeisimmät ovat tulleet jo aikoja sitten. Odotin ehkä vähäsen suurempaa määrää, mutta tulihan niitä sentään. Täytyy kai tehdä se vastauspostaus, kunhan viitsin.
Kyseessähän oli 100:n lukijan juhla, mutta kuten tällaisessa tilanteessa väistämättä tapahtuu, yksi lukija on tällä aikaa häipynyt.
Katsoin pari päivää sitten elokuvan, joka herätti sen verran paljon ajatuksia, että halusin siitä ihan erikseen kirjoittaa.
Kyseessä on islantilainen elokuva Málmhaus, englanninkielinen nimi Metalhead. Tarina kertoo tytöstä, jonka veli kuolee tytön ollessa 12-vuotias. Veli, pitkätukkainen teinipoika nimeltä Baldur, oli metallimusiikin ystävä, ja surua käsitelläkseen sisko, Hera, vetää ylleen veljen bändipaidan ja nahkatakin, ja polttaa kaikki omat värikkäät vaatteensa. Hera imee itseensä kaiken veljestään ja sulkeutuu kuoreensa, vetäytyen vain musiikin lohduttavaan huomaan.
Tarina kertoo myös vanhemmista, särkyneestä perheestä. Siitä, kuinka lapsen menettämisen tuska ei koskaan katoa.
Se kertoo uskon kyseenalaistamisestakin, ja elokuvasta voikin löytyä pientä kristillistä propagandaa, mutta ei se minua niin hirveästi häirinnyt. Aina nuoren ihmisen kuollessa jumalaa epäillään, miksi, miksi?
Ennen pitkää Hera tutustuu black metallin brutaaliin maailmaan, ja lumoutuu Norjan kirkonpolttomeiningeistä. Hän ei ole koskaan oppinut työkaluja käsitellä suruansa, eivätkä ole vanhemmatkaan. Välissä on kulunut kymmenisen vuotta, ja koko perhe on yhä aivan vereslihalla.
He elävät tavallaan aika yksinäistä elämää maatilallaan, eikä kukaan kylilläkään tunnu puhuvan toisilleen mistään tärkeistä asioista, pelkkää juoruilua ja turhaa löpinää. Vanhemmat esittävät urheasti normaalin iloista muita tavatessaan, mutta vajoavat takaisin synkkyyteen kotiin päästessään.
Herasta tavallaan näkee paljon selvemmin sen tuskan, vaikka hänkään ei suostu myöntämään sitä, eikä halua kenenkään näkevän sisälleen. Hän vaikuttaa myös melko itsetuhoiselta alkoholin ja typerien tempaustensa kanssa.
Lopulta tarina kertoo siitä, että kipu täytyy käsitellä, jotta pystyy jatkamaan elämää. Tapoja käsitellä on erilaisia, ja se on pelottavaa ja vaikeaa, mutta se täytyy tehdä, heidän kaikkien.
Elokuvan loppukohtaus sai minut itkemään ääneen, oikein vollottamaan.
Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että minäkin olen menettänyt veljen, tosin en onnettomuuden, vaan itsemurhan takia. Olin silloin vain 8-vuotias, joten siitä tulee tässä kuussa kuluneeksi 15 vuotta. Myös minä käsittelin tuskaani juuri niin kuin Hera, imin itseeni kaiken mahdollisen A:sta, kaivoin A:n tavaroita ja musiikkeja läpi lähes fanaattisen fanin tavoin, luin A:n kirjoituksia uudestaan ja uudestaan. Tutustuin metalliin, ja sitten black metalliin. Käytin A:n vaatteita, ja muutuin kasvaessani jopa niin paljon A:n näköiseksi, että joskus äiti purskahti itkuun minua katsoessaan.
Masennuin ja eksyin omiin maailmoihini, ja jonkin aikaa kaikki ympärilläni siinä kuin minä itsekin pelkäsimme, että minun kohtaloni tulee olemaan ihan samanlainen kuin A:n.
Minä olen katsonut vierestä, kuinka vanhempani ovat särkyneet peruuttamattomasti. Nykyäänkin, kun katselen joitakin harvoja olemassaolevia valokuvia noilta ajoilta, voin nähdä vanhempieni ja toisen veljeni kasvoilta sanoinkuvaamattoman tuskan. Minä itse olin vain lapsi, eikä lapsi käy surua läpi samalla tavalla. Jouduin siis käymään sitä pikku hiljaa läpi kasvaessani, aivojeni kehittyessä ja oppiessani ymmärtämään.
Suurin ero tämän elokuvan perheen ja minun perheeni välillä lieneekin se, että me saimme apua. Me kävimme yhdessä ja erikseen erilaisten ammattiauttajien luona, saimme kriisiapua ja sukulaisten tukea, vaikken noista käynneistä ja keskusteluista oikeastaan mitään muistakaan. En tiedä, kuinka paljon isä tai J ovat pystyneet puhumaan siitä, mutta tiedän ainakin sen, että äiti on puhunut tuskastaan paljon siskojensa ja ammattiauttajien kanssa. Niin olen myös minä. Minulla oli jo silloin lapsena kaksi niin läheistä ystävää, että pystyin aina puhumaan heidän kanssaan A:sta, ja se oli silloin hyvin tärkeää, vaikken sitä niinkään itse tiedostanut. Myöhemmin teini-ikäisenä minäkin aloitin käynnit psykologeilla ja terapeuteilla.
Ja kyllähän minä sitten jossain vaiheessa opin itkemäänkin.
Nykyään yleensä näin vuosipäivän aikoihin marraskuussa tulee edelleenkin juteltua A:sta vanhempien ja J:n kanssa. Se on mukavaa, tykkään kuunnella muiden juttuja, koska en itse koskaan ehtinyt tuntea A:ta niin hyvin. Ikäerommekin oli niin suuri, että meillä ei ollut yhteisiä kavereita tai koulumatkoja tai mitään sellaista.
Muistan kuitenkin paljon mukavia yksityiskohtia A:n ulkonäöstä ja käytöksestä ja jutuista, enemmän mukavia kuin niitä hetkiä, jolloin A:n oma masennus ja tuska puskivat läpi. Enää muistot eivät tuota pahaa oloa. Me selvisimme.
Ihan hemmetin upea kappale elokuvasta, Heran itse tekemä.
Ehkä tämä nyt pikkuisen spoilaa koko leffan tämä teksti, mutta suosittelen silti lämpimästi katsomaan sen. Minulle ei jäänyt siitä huono olo, vaan sellainen haikea. Itketti, mutta enää itku ei maistunut vereltä ja painanut rintaa, vaan puhdisti ja helpotti.
Sattumaa ei ole. Näin minä uskon. Ja se, että juuri nyt törmäsin tähän elokuvaan, ei ollut sattuma.
Koululla järjestetyissä Halloween-kemuissa oli oikein kivaa, vaikka yleensä en hirveästi mistään bileistä välitä, ne tuntuvat liian usein ahdistavilta. Ostin yhden siiderin mukaan näön vuoksi, mutta sekin katosi mystisesti johonkin, ennen kuin olin saanut sen kokonaan juotua. Hauskaa voi olla ihan ilman alkoholiakin.
Sain asusta kehuja, moni kommentoi tyyliin "oletpa panostanut!" ja se lämmitti mieltä kovin.
Meikki kotona ihan freshinä.
Meikki monta tuntia jälkeenpäin, edelleen melko freshinä, jei.
Jaksoin yllättäen olla siellä loppuun asti, jotkut kyllä lähtivät vielä jatkoille.
Otin kotona vielä muutaman kuvan.
Nämä punaiset piilarit olivat mukavammat silmissä kuin edellisen postauksen harmaat. Saattoi se päivällä ilmennyt silmien kirvellys johtua osaksi luokan ilmastoinnistakin kyllä. Mutta näillä jaksoin ihan hyvin koko illan, eikä tullut edes ikävä silmätippoja.
Kaksi julkaisukelpoista kuvaa meiningeistä.
Ulos oli oikein vaivalla rakennettu hieno hautausmaa ja kaikkea.
Kotimatkalla keskiyön jälkeen pohdiskelin, josko mahdolliset vastaantulijat olisivat täksi yöksi maailmaan palanneita kuolleita. Ketään ei sitten tullut vastaan.
Nyt minulla on jonkinlainen alttarintapainen rakennettuna keskelle huonetta, kynttilä palamassa, ja aion mietiskellä jonkin aikaa sen ääressä. Sitten päätän, jaksanko valvoa vielä leffankin kanssa, vai menenkö suosiolla nukkumaan.
Ja muistutan edelleen, että sinne kysymyspostaukseen saa pistää kysymyksiä, anonyymitkin, rohkeasti vain!
