Hyvää tätä vuotta blogille. Jatkan mieluusti nykyisellä linjalla, eli kirjoitan enimmäkseen juttuja joita mietiskelen, ja ehkä isken muutamia kuvia väliin. Jos aloit seurata blogiani asukuvien ja arkielämän päivitysten tms takia, olet varmaan jo löytänyt instagramini tai olet kaverini facebookissa. Täällä saan rantata rauhassa.
Tein tuossa pottumuusia, ja pottujen muussaaminen on tunnetusti kovin tyydyttävää ja rentouttavaa, jolloin minulle avautui uusi ajatus. Ensin ajattelin puhua siitä fbn asperger- ja autismiryhmissä, mutta sitten päätinkin kirjoittaa tekstiseinän mieluummin tänne. Jospa myöhemmin osaisin sitten referoida siellä vähän koherentimman keskustelunavauksen. Jos siltä tuntuu.
Mietiskelin tunteita. Perinteisesti stereotyyppinen asperger- tai autismihenkilö mielletään kylmän analyyttiseksi, enemmän järki kuin tunteet edellä meneväksi. Olin aina sitä mieltä, että tämä kuvaus ei sovi minuun sitten yhtään pätkää, mutta se on ihan ok, täytän silti diagnoosikriteerit ihan tarpeeksi. Olen hyvinkin paljon tunteva ja tunteilla elävä ihminen, se on sekä paras että pahin puoli minussa. Mutta sitten otin askeleen taaksepäin itsestäni, ja katselin tunne-elämääni hieman kauempaa. Kaikki tilanteet herättävät minussa tunnereaktion, usein ehkä kohtuuttoman voimakkaankin sellaisen. Erityisesti pelon, häpeän ja epävarmuuden tunteet iskevät niin, etten usein pysty siinä hetkessä ajattelemaan ollenkaan järkevästi. Mutta koska olen elänyt paniikkihäiriön kanssa koko ikäni, ja opetellut hallitsemaan sitä ihan omin avuin (ilman terapiaa tai lääkkeitä), minulla on selvästi jonkinlainen vahva kyky säädellä tunteitani, ja ottaa järki käteen tarvittaessa. Siksi olen aina pysynyt kohtuuden rajoissa. Siksi esimerkiksi syömishäiriöni ei koskaan puhjennut kunnolla, vaikka minulla onkin ollut vääristynyt kehonkuva vuosikaudet, ja vaikka olinkin hieman alipainoinen. Siksi pystyn repimään itseni ulos paniikkikohtauksesta, meltdownista, ja muista äärimmäisistä tunteista, jos oikein kovasti tahdon, tai jos tilanne sen välittömästi vaatii.
Ensimmäinen tunnereaktio tilanteeseen saa minut usein käyttäytymään epäkohteliaasti, omituisesti, hölmösti tai kiukkuisesti. Siinä hetkessä minulla ei ole aikaa tai jaksamista tai ymmärrystä jäädä mietiskelemään, mitä tehdä. Keskustelussa toisten ihmisten kanssa vastauksen pitää tulla heti, tai toinen kyllästyy koko keskusteluun. Mutta mitä tulee minun elämääni noin niinkuin yleisesti, tai siihen mitä koen yksin kotona ollessani, tunnereaktiot eivät koskaan vie voittoa kuin hetkeksi. Varmasti Jokipoika on jo oppinut, että kun olen surullinen tai vihainen, haluan mietiskellä asiaa hetken, ennen kuin voin keskustella siitä. Aina kun menen emon luo kylään, haluan istua ensin muutaman minuutin hiljaisuudessa, ennen kuin pystyn keskustelemaan emon kanssa niinkuin aikuinen. Äidit herättävät vielä aikuisissa lapsissaankin helposti lapsellisia tunteita, joita minun pitää aina miettiä, ennen kuin voin käyttäytyä normaalisti. Kun minulle tulee impulssi tehdä jotain hölmöä ja lapsellista ja ilkeää ja itsetuhoista, mietin hetken, ja sitten en teekään. Se pieni hetki, viive joka menee ennen kuin äly saa tunteet kiinni kilpajuoksussa, on hyvin tärkeä. Olen opetellut odottamaan sen hetken. Usein onnistun.
En viiltelekään, kun se impulssi iskee. En rikokaan tavaroita, kun tuhon ja vihan vimma kohahtaa ylitseni. En sanokaan sitä aivan käsittämättömän ilkeää vyön alle iskevää kommenttia, kun joku sanoo minulle hieman ikävästi.
Yleensäkin, kun minä tunnen jotain, samaan aikaan ajattelen tuntevani. Ylianalysointiprosessi käynnistyy heti kun aivot tunnistavat että ahaa, jokin uusi tunne heräsi. Mietin ihan kyllästymiseen asti, mikä tämä on ja mistä tämä tuli ja miksi ja miten ja milloin ja mitä nyt teen. Joissain tilanteissa se on hyvä. Kuten paniikkikohtauksen aikana, silloin on tärkeää tunnistaa ajoissa, että oho nyt on tulossa paniikki, on hyvä jos tunnistaa mistä se tuli, ja on hyvä antaa itselleen lupa tuntea ne tunteet ja antaa niiden vain mennä niinkuin kaikki muutkin tunteet. Se, että pistää paniikille kaikin voimin vastaan, jättää aivot ja kropan vain hälytystilaan, joka ruokkii paniikkia entisestään, kunnes sitä sitten makaakin jo lattialla ja on varma että kuolema jo kolkuttaa ja unohtaa ajan ja paikan ja todellisuuden, eikä todellakaan enää muista, että tämä on itse asiassa vain se sama vanha tuttu paniikkikohtaus josta on selvitty hengissä sadat kerrat ennenkin.
Tunteet ovat Egon juttu. Ego on se, joka koko ajan pälpättää pääsi sisällä. Se, joka huolehtii kaikista elämän käytännön asioista, ja joka tekee kaikki tosielämän hommat ja askareet, ja se joka jutustelee muiden kanssa, ja se joka kertoo sinulle mitä sinä ajattelet ja tunnet. Se Minä, se joka tekee minusta minut ja jota voi sanoa vaikkapa sieluksi, ja joka asuu siellä Egon sisällä kaikessa rauhassa, se ei oikeastaan tunne mitään. Sanotaan, että sille on olemassa vain ääretön ja täydellinen rakkaus, ja kenties se meneekin juuri niin. Mutta rakkaushan ei ole tunne, eihän? Se on enemmänkin olotila, olomuoto, jotain mikä on totta. Rakkaus herättää tunteita, mutta rakkaus itsessään ei ole tunne. Tunteet ja Ego ovat rakkauden vihollisia, mutta ah niin välttämättömiä. Ne ovat syy sille, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Epätäydellisyydessään juuri täydellisiä ihmisinä, juuri sellaisia, joilla on fyysinen elämä Maapallolla, ja tilaisuus oppia. Egon pälätys ja tunteiden ailahtelevaisuus ovat lihakasana elon tärkeitä osia, yksiä tärkeimmistä. Ne tekevät yhtä lailla hyviä ja pahoja ja neutraaleja asioita, vievät elämää eteenpäin, tekevät elämästä elämisen arvoisen, ja ovat työkaluja koko prosessin ajan. Ilman niitä ei olisi ihmistä.
Tunteettomuus ei ole mikään määränpää tai Suuri Totuus jota kohti pitäisi matkata. Niin kauan kuin asustan täällä lihatemppelissä, se Minä täällä sisällä jatkaa olemistaan ja säteilee säteilyään, ja Ego jatkaa pälätystään, ja tunteet jatkavat aaltoiluaan. Sitä on olla ihminen. Tunteiden kontrollointi, ainakin jossain määrin, on kuitenkin hyvä taito olla olemassa. Se tekee elämästä helpompaa.
Sitten vasta kun tämä kierros on ohi ja tämä fyysinen olomuoto mätänee pois, Minä olen täydellinen ja vailla häiriöitä. Kunnes se kaikki alkaa alusta. Niin minä sen koen.
Menipäs lässynlääksi tämä loppu. Huppista. Laske kuinka monta kertaa käytin jossain muodossa sanaa "tunne".
