Ihan kaikesta ei ole kuvia, mutta on niitä silti aika paljon.
Pyhäsalmella mökillä ollaan käyty jo kahdesti. Ensimmäisellä kerralla juuri ja juuri uskalsin uida kylmässä järvessä. Toisella kerralla vesi oli sitä kuuluisaa linnunmaitoa.
Pastellien kesä?
Iltaseikkailut Rovaniemen laitamilla.
Nopeat päiväseikkailut tunnin-parin ajomatkan päässä, kuten Auttikönkäällä.
Olen mallikkaasti onnistunut olemaan polttamatta itseäni ulkona telmiessäni, aurinkorasva ja lierihattu auttavat. Mietiskelen lähes päivittäin sitä, että päivänvarjo olisi tavallaan kätevä, mutta sitä olisi niin hankala kantaa mukana. Jospa olisi palvelija, joka kulkisi takana ja varjostaisi koko ajan. Mutta metsäseikkailuilla ei voi elää prinsessaelämää kuitenkaan.
Puhumattakaan sitten vielä niistä viikon mittaisista seikkailuista Saksaan, Tampereelle ja Saimaalle. Taidan aloittaa uuden postauksen heti kun saan tämän julkaistua.
Vielä lienee uusia seikkailuja edessä, mutta olen kyllä ihan poikki ja kaipaisin jo talven toimettomuutta ja hiljaisuutta.
Saatan tehdä postauksen Lumouksesta. Ja WGT:stä. Kenties.
Mutta mieluummin muistelen hylättyjä kouluja.
Tämä koulu siellä missä M:n kanssa seikkailtiin, silloin yläasteikäisenä ja vähän isompana. Suuri tyhjä rakennus, paljon mielenkiintoista katsottavaa, kukaan ei ollut tuhonnut ja sotkenut kaikkea, joku setä joskus ajoi meidät poiskin sieltä. Olimme toki kiltisti, mutta sitähän se setä ei voinut tietää, eikä teinien sanaan todellakaan kannata luottaa, joten pötkimme pakoon.
Kaunis vanha rakennus, kunnioitusta herättävä, rauhallinen.
Ja sitten pieni koulu siellä missä minun isäni asuu, vain 9 vuotta 60- ja 70-luvulla käytössä ollut. Täysin hajotettu, joka ikinen ikkuna, outoa roskaa, ovet maassa, seinät graffiteissa, lattiat poronpaskassa.
Tiedän, että otin siellä kuvia myös silloin, kun kävin siellä viimeksi, mutta en nyt millään löydä niitä. Oliko minulla silloin vielä digikameraa, onko niitä kuvia jossain paperisena? En muista. Kävin siellä tänä viikonloppuna pitkästä aikaa, lisää ilkivaltaa, lisää tuhoa.
Teinien perinteinen Saatananpalvontaleikki. Pentagrammi oli kyllä poltettu lattiaan, ihailen tekijöiden omistautuneisuutta. Kaikki nuo pienet mustat pisteet ovat poronpipanoita, kyllä vain.
Ketunnahka ja epäilyttävää ruskeaa tavaraa seinällä.
Joka ikinen pönttö rikki. Seinään sahattu iso reikä joka johtaa toiseen (tyttöjen?) vessaan, koska sen ovi on edelleen tiukasti lukossa.
Ikkunat tuhottu ulkoa päin, kaikki lasi lattialla. Joka huoneessa poronpaskaa, jopa pikku varastoissa, etuovi selällään ja metsittynyt piha poronpolkujen maastoa. Porot pakenevat paikalta hieman närkästyneen oloisina, hiivattiako tulette tänne meidän asumukseen häiritsemään. Osa huoneista niin hyvin lukittu, että sinne pääsisi vain rikotun ikkunan kautta, emmekä kiinnostuneet tarpeeksi kiipeilläksemme niihin.
Mutta tällä kertaa uskaltauduin kellariin, yksin en tosin olisi. Siellä oli kylmä, outo tunnelma, ja käytävän perältä kuului ääniä. Poroja, ei kummituksia. Tulevat sisään avoimesta takaovesta ötököitä ja kuumuutta pakoon.
Surullinen pieni koulu, kylältä loppuivat lapset kesken. Siellä ei tehnyt mieli ottaa paljon kuvia, koska tulin siitä kaikesta hieman apeaksi.
Tuli kevät. Kävin lolitamiiteissä Oulussa ja Rovaniemellä, en masentunutkaan, mutta väsähdin, askartelin, unohdin käydä nuortenryhmässä ikinä koskaan, tuskailin endometrioosikipujen kanssa, joten hankin taas yhdet hormonit kokeiltavaksi, olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokemusasiantuntijana, autistina, kertomassa mikä Rovaniemen palveluissa mättää ja mitä kaipaisin, tunsin että sanomiseni olivat arvokkaita ja ihmiset halusivat kuunnella, laitoin hakemuksen Autismi- ja Aspergerliiton kokemusasiantuntijakoulutukseen joka on syksyllä, itsetunto kasvaa hitaasti, mutta ylöspäin, mutta niin kova väsy aina vain, josta syntyy pelko ja toivottomuuden tunne tulevaisuutta kohtaan, kävin nukkemiitissä ja inspiroiduin, kävin pitkästä aikaa hautajaisissa ja ne olivat kauneimmat ja lämminhenkisimmät hautajaiset missä olen ikinä ollut, vietin paljon aikaa kisun kanssa sängyn pohjalla, melkein yhtä paljon vietin aikaa Pojan kanssa, kaipasin kesää ja ulkona oloa.
Seuraava kuva on otettu kaksi päivää ennen puiden silmujen puhkeamista hiirenkorviksi.
Ja sitten tulikin kesä yhtäkkiä yllättäen. Piti lähteä Helsinkiin ja Saksaan väsystä huolimatta, ja se ei sitten mennytkään ihan nappiin, mutta siitä reissusta kirjoitan toiste.
En ehkä jaksa hengailla ulkona ihan joka päivä, mutta tarpeeksi. Syöminen ja nukkuminen on hankalaa masun ja refluksin ja närästyksen takia, edessä kenties lääkärireissu.
Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni M muutti Oulusta Tampereelle, vuorten taakse kauas kauas pois. Sinne vie juna, mutta on se silti kovin kaukana. Olo on hämmentynyt, haikea, mutta luottavainen. Ystävyys, joka on kestänyt 14 vuotta, kestää tämänkin. Sitähän taas en ollenkaan tiedä, missä päin Suomea itse asun viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tuskin rajojen ulkopuolella kuitenkaan, luulisin. Vaan Pojan kanssa, luulisin.
Yöt ovat taas menneet omituisiksi. Koskaan ei joutaisi nukkua. Hoitajat tulevat taas muutaman tunnin kuluttua katsomaan, joko olen siivonnut. Spoiler: en ole. Puhelinhaastattelu sitä kokemusasiantuntijakoulutusta varten on myös joidenkin tuntien päästä. Yritän kaikin voimin olla miettimättä moisia kauheuksia.
Kesä. Se tarkoittaa paljon tekemistä ja kulkemista. Siksi pitää myös levätä paljon.
Olen käynyt kaksi kertaa baarissa keikalla tänä vuonna.
Kotikaupungissa rokkibaarissa HIM-tribuutti, melkein yhtä hyvä kuin aito HIMin konsertti, melkein yhtä hyvä ääni kuin Ville Valolla, melkein yhtä mielissäni kuin olisin teininä ollut. Istuin sohvalla ja lauloin mukana. Tanssimaan en uskaltanut mennä, vaikka vähän teki mieli. Ei yksin uskalla. Mutta uskalsin pukea pikkuiset sortsit ja pitsisukkahousut ja meshpaidan, uskalsin meikata viimosen päälle, koska henkivartija oli mukana. Baariin ei normaalisti liian laittautuneena kannata mennä jos haluaa olla rauhassa.
Sitten toisessa kaupungissa patubaarissa setämies tanssi mukamas kovinkin vaivihkaisesti lähemmäs ja lähemmäs, tarkkailin sivusilmällä, sitten heti välittömästi kun tunsin sormien hipaisun lantiollani käännyin salamana, jätin sille sellaisen ihan lyhyen mutta niin hirmuisan katseen, do not disturb the dragon. Setä nosti kämmenet ylös ja perääntyi varovasti. Jatkoin tanssimista kaikessa rauhassa. Setämiehiä lavallakin, mutta vähemmän nastyja, soittivat mukavaa musiikkia.
Jossain vaiheessa kaamosmasennus pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja raahautui takaovesta pois. Jätti paikat pölyiseksi, jätti roskansa ja pyykkinsä levälleen pääni sisälle, mutta minä olen pikku hiljaa siivoillut niitä pois. On helpompi hengittää, vaikka ilma onkin yhä surusta ja väsystä hieman ummehtunut. Sellaista se tuntuu aina olevan, ja siihen on jo tottunut. Annan surun ja väsyn tulla, annan niiden olla, ja annan niiden mennä. Se on minun luontoni kiertokulku.
On tärkeää saada suunnitella. Suunnitella toukokuun Saksanreissua, heinäkuun Lumousta, syyskuun Hellocon ry:n tapahtumaa, kenties lokakuulle Sahan kolmekymppisiä. Mutta myös pohtia, minkä askeleen ottaisin seuraavaksi omalla polullani. Mistä löytäisin apua, kun en yksin oikein tiedä mitä tehdä. Pysähtynyt tila, tai siltä se tuntuu kun sitä ylimalkaisesti miettii, vaan sitten kun oikein antaa katseen epäkeskittyä ja ajatusten juosta, sitä huomaakin kuinka paljon on kuitenkin elämän virta kulkenut, kaikesta huolimatta. Eihän sitä koskaan voi täysin pysäyttää. Aina tapahtuu etenemistä, vaikka sitten pientä ja hidasta. Ja on tärkeää myös suunnitella vielä pitemmälle. Talo. Oma verstas. Oma työtila ja rauha ja piha ja kasvimaa ja eläimiä. Nyt varovaisesti uskallan toivoa ja luottaa. Nyt kun on joku jonka kanssa suunnitella.
Eikä se haittaa, vaikka kasvu on pientä ja hidasta. Sitä ei paljain silmin näe, kun puu kasvaa, mutta kun sitä palaa katsomaan monen vuoden päästä, niin ohoppista, sehän on jo valtaisa. Ei kaikkien tarvitse kasvaa samaa tahtia kuin bambu.
Minulla on kaikki universumin aika käsissäni. Se valuu ohitse nopeasti, mutta sitä on niin kovin paljon. Ei se siihen lopu, kun tämä fyysinen olomuoto loppuu. Ei sitä tarvitse pelätä. Aikaa.
Kuten kahtena edellisenäkin vuonna, kävin Arctic Pride -kulkueessa. Ei erityisemmin kiinnostanut käydä muissa prideviikon tapahtumissa tai lauantai-illan pääbileissä, mutta ainakin näyttäydyin kulkueessa ja edustin jälleen vähemmistöä vähemmistössä, ja tälläkin kertaa näin muutaman muunkin aseksuaalilippujen kanssa marssijan. Kaivoin taas esille vanhan kunnon kylttini, siinä on nyt uusi iskulause. Ajattelin, että jospa suomenkieli kuitenkin toimisi parhaiten.
Pikkuhauva sanoo herpaderp. Tirippi oli myöskin mukana marssimassa varsin edustavana. Unohdin lapaset ja villasukat kotiin kiireessä, koska luin lähtöajan väärin ja olin melkein tuntia etuajassa paikalla, joten palellutin sitten sormet ja varpaat. Mutta ainakaan tällä kertaa en jäänyt ilmapalloista paitsi!
Seuraavat kuvat olen napsinut sieltä täältä, esimerkiksi instagramista. SampoLordinaukiolla oli vähän pönöttelyä, puheenpitoa ja kuorolaulantaa. Lopuksi valittiin kaksi parasta asua, lastensarja ja aikuistensarja, ja katselin juuri ympärilleni omissa maailmoissani, kun minut kutsuttiinkin eteen. "Tuo sinitukkainen jolla on kyrpä ottassa" kuului kutsu. Lumiakan toisella puolella lastensarjan voittaja, joka oli paikalla siskonsa kanssa ja he olivat kovin herttaisia ja cooleja.
Palkintopussiin oli teipattu sateenkaarilippu, ja sisältä löytyi parit patchit ja pinssit, avaimenperä ja karkkia. Niin ja kuponki ilmaiseen hanajuomaan Doriksessa... taidan antaa sen pois.
Kokeilin jotain omituista tiikerinraitameikkiä (?) ja sehän olikin aika hassua ja kivaa. Mutta totesin taas että silmät eivät vain tykkää piilareista, kertakäyttöiset vielä menee koska ne ovat niin ohuet ja kosteat ja hengittävät, mutta aina kun värilliset tunkee päähän niin yhyhy. Herkät silmät. Laitoin poskipunaa nenään ja suupieliin ja silmien alle, mutta en kai sitten tarpeeksi tai oikein saadakseni aikaan sellaista luonnotonta, ehkä vähän kipeää efektiä. Näyttää vain siltä kuin olisi huulipuna levinnyt.
Merch! Laitoin kaksi upouutta pinssiä heti takinrintamukseen kiinni, kun mentiin kulkueen jälkeen syömään.
Otin kotona vielä pari kuvaa asusta ilman takkia, koska olin miettinyt sen värit niin tarkasti ja vaaleanpunainen takki ei ihan mätsännyt.
