Resistance is futile

Että sellainen.

Tämän videon otin pari päivää sitten.

Mintunvihreää ripsaria, welcome back to the 90's!

Kuinka sattuikaan, että otin edellisen videon jatkumoon sopivan videon tänään! Ongelma on vain taas siinä, etten pysty lataamaan sitä suoraan bloggeriin koska se on hieman liian pitkä, eikä blogger taaskaan löydä youtube-videoitani, joten harmi kyllä, linkki vain.

Sain tosiaan vihdoin siivottua kämpän joten kuten, ja siitä sietää taputtaa itseään selkään, siivoaminen kun on minulle aivan erityisen vaikeaa ja vastenmielistä hommaa. Tai sen aloittaminen oikeastaan, ei se sitten siinä tekemisvaiheessa ole enää mikään. Yritin tänään analysoida tarkemmin, mistä tuo voisi johtua, kun toisenlaiset kodin askareet kuten kokkaaminen ja pyykin peseminen kuitenkin koko lailla sujuvat, että ei se ihan pelkkää laiskuttakaan luulisi olevan... 

Löysin sattumalta unelmasaappaani - joita olen kuolannut vuosikausia epäsäännöllisin väliajoin - käytettynä fb:n goottikirppikseltä. Perseestähän nuo on köyttää jalkaan vetskarin puuttumisen takia, mutta kun ovat niin komeat! Eikä minulla olisi oikeasti ollut oikein varaakaan... Minun piti tehdä asumistuen vuositarkastushakemus ja unohdin, ja sitten Kelalta tuli kirje "asumistukenne lakkautettu hähähää!", jolloin kirosin ja facepalmasin ja olin kiukkuinen itselleni, sitten tein sen heti netissä, parin minuutin homman, ja nyt en sitten tiedä koska tulee asumistukea... Ehkä marraskuussa... Mutta onneksi säästötilillä on jonkin verran. Harmittaa joutua ottamaan sieltä, mutta ajatelkaas jos siellä ei olisikaan mitään! Lirissä olisin.

Poisonous

Hämärä tunne että olen saattanut kirjoittaa tästä blogiin ennenkin ainakin vähäsen... Mutta menköön.

Minua on aina kummastuttanut se, miten ihmiset varovat kaikkea. Kertovat kauhutarinoita siitä miten jollekin jossain oli käynyt niin ja näin, ja sitten pudistelevat päätään ja miettivät että täytyypä varoa ettei itselle käy.

Viimeisin esimerkki: Isä varoitteli minua - kun näki vihreän tukkani - että joskus voi käydä niin, vaikka olisi värjännyt tukkaa monta vuotta, että yhtäkkiä tulee paha allergiareaktio. Aivan kuin tämän perusteella minun pitäisi nyt pelätä ja lakata värjäämästä tukkaa. Koska yhdellä miljoonasta hiustenvärjääjästä voi tulla vaarallinen allergiareaktio. Parasta on tietenkin se, kun joku joka ei tiedä aiheesta yhtään mitään alkaa pätemään ja varoittelemaan jotain. Ehkä suurin suosikkini näistä tilanteista on se, kun kävelen avojaloin, ja minulle päivitellään lasinsiruista.

Että pitäisi lakata kävelemästä avojaloin ulkona siksi, koska voi tulla lasinsiru jalkaan. Oivoi kuule! Lasinsirut eivät ole sentään mitenkään harvinaisia, ymmärrän toki, ja voihan niistä tulla jalka kovinkin kipeäksi, jopa saada tulehduksen, tai hyvällä tuurilla taudin, mutta voi herran jestas! Minä olen kävellyt avojaloin kesäisin koko ikäni, enkä muista kertaakaan saaneeni varsinaista lasinsirua jalkapohjaan. Tikkuja tietysti, nokkosenpistoja loputtomasti, teräviä kiviä, kimalaisenpiston nilkkaan, kaikenlaista. Mutta kyllä siitä pääsee yli sen suuremmitta traumoitta. Varovaisuus on ihan hyvä asia, en minä sitä sano että pitäisi ihan hullunrohkeana kulkea aina. Ymmärrän toki jos lasta kielletään kävelemästä avojaloin sellaisessa paikassa, jossa tiettävästi on paljon lasinsiruja, tai jos joku valitseekin valaistun reitin pimeän sijaan illalla yksin kotia kohti kävellessään. Mutta sellainen sormen heristely ja pelottelu ja varoittelu, minua kyllästyttää niin armottomasti.

Eikö olisi kaikkein parasta sitten ihan vain jäädä kotiin eikä tehdä ikinä yhtään mitään, tai itse asiassa kotonakin voi tapahtua kaikelaista, kotihan se vasta vaarallinen paikka onkin! Pitäisikö minun varoa sitä että saattaa mahdollisesti joskus iskeä meteoriitti päähän?

Jollain joskus räjähti puhelimen akku tai tuli syöpä siitä ja siitä ruoka-aineesta - ehkä - tai syttyi telkkari tuleen tai salama iski taivaita kohti sojottavaan tukkaan. Tämän perusteella pitäisi olla aina varomassa ihan kaikkea, koska jos vaikka sattumoisin kävisi itselle, hui. Kun eihän sitä koskaan tiedä.

Siinä olisi monet ihmiskunnan suuret hetket jääneet kokematta - tai itse asiassa emme olisi koskaan lähteneet Afrikasta tutkimaan maailmaa - jos kaikki olisivat yhtä estyneitä. Kuka hullu nyt rakentaisi lautan kulkeakseen joen poikki, siinähän saattaa käydä huonosti.

Noin, nyt se on saatu ulos systeemistä. Heti tuntuu paremmalta.

Olen tässä miettinyt kirjoittamista. Siis tarinoiden kirjoittamista. Tulin kaivelleeksi arkistojani, ja luin tarinan, jonka kirjoitin viime talvena. Sen jälkeen en ole kirjoittanut mitään. Tuumasin, että sehän voisi olla aivan hyvä pikku novelli, fiksasin sitä vähän, löysin huolimattomuusvirheitä yksityiskohdissa, luin sen vielä pariin kertaan. Ja pohdin, miksen kirjoita useammin. Missä inspiraatio?

Ihmissudet tuppaavat olemaan melkein jokaisessa tarinassani. Olihan se yksi pitkä joka kertoi maagikosta, ja se sympaattinen tarina puoliörkistä sun muita, mutta kyllä yleisesti ottaen niissä seikkailee ihmissusia. Jännä juttu. Tahtoisin fiksata kaikkia vanhoja tarinoitani, kirjoittaa kesken jääneitä loppuun, ehkä jopa joskus luetuttaa niitä jollain joka tietää jotain kirjoittamisesta. Mutta en löydä mistään muistitikkujani! Tiedän, että ne ovat jouluisessa lumiukkopeltipurkissa, mutta en löydä sitä hiivatin purkkia mistään! Kaikki vanhemmat kirjoitukset ovat niissä tikuissa. Ärsyttää!

Löysin inspiroivia kuvia puoliörkeistä.
Tahtoisin kovasti lukea sen tarinani.
Ja kirjoittaa siihen lopun vihdoin!

Istun tässä väri päässä, kohta olen taas räikeän vihreä!

Recovery

Lisäsin tuonne sivupalkkiin sähköpostini. Tuumasin, että ehkä jollain joskus voisi mahdollisesti olla minulle jotain sanottavaa, mitä ei tahdo välttämättä pistää kommentteihin kaikkien nähtäväksi. Saa lähettää kysymyksiä, kertoa jotain, tai tulla ihan vain juttelemaan. Vannon, etten pyörittele silmiä ja pidä omituisena jos joku niin tekee. Ja väliäkö sillä vaikka pyörittelisinkin ja pitäisinkin? Pohdin ensin, pitäisikö avata ihan uusi sähköposti tätä varten, mutta jos kerran tuo 12-vuotiaasta asti ollut osoite on palvellut tähänkin asti ihan kaikessa, palvelee se kyllä vastedeskin. Joten siinä.

Valitettavasti Lapin kesä on lyhyt ja kurpitsat eivät ole saaneet tarpeeksi aikaa. Otin suurimman pois yöpakkasten tieltä ja jätin pienemmät vielä sinne, siinä toivossa, että ne kasvaisivat vielä ihan pikkuisen. Nytpä tiedän ainakin, mitä ensi kesänä täytyy tehdä toisin, jotta saisin vähän suurempia. Painoi tämä kuitenkin kilon ja sata grammaa, eli lasken ensi yrittämäni onnistuneeksi kaikesta huolimatta.

En ole vielä avannut sitä ja kurkannut sisälle, josko tuosta saisi jotain kurpitsapiirakan tapaista kuitenkin tehtyä. Ja kaivertaa lyhdyksi?

 Se on melkein saman kokoinen kuin tuo itse tekemäni savinen versio, jonka vasta kaivoin kaapista esille.

Perjantaina minulla oli taas oikein mukava ja rentouttava saunailta, tällä kertaa rantasaunassa. (Meillä on monta saunaa.) Istuin siellä luullakseni puolitoista tuntia. Menin sinne valoisan aikaan, ja pois tullessani oli lähes pilkkopimeää. Kuu nousi vaarojen takaa juuri kun olin menossa hakemaan padasta lisää vettä, ja kamerani oli pukuhuoneessa... mutta yritä nyt siinä ilman silmälaseja nähdä kunnolla mitä pitäisi kuvata.

Oikealla näkyykin polttovalmis kokko.

Kun kaikki olivat saunoneet, poltettiin pois kesän aikana kerääntyneitä oksia ja roskia.

Koko ranta oli ihan valoisa.

Täydellistä.

Olen tässä viime aikoina miettinyt. Voi yllätys, olen miettinyt! Niin miettinyt sitä, minkälainen minä nykyään olen. Jotenkin ihan kummallinen. Sellainen, miksi en olisi kuvitellut koskaan tulevani. Selittää jos osaisin nyt tämän tilanteen... Yritän kuitenkin.

Olen kummallisen rento. En enää jännitä joka tilannetta paljon etukäteen murehtien kaikkea typerää, ja osaan mielestäni melko rennosti esimerkiksi *gasp* puhua ihmisille! Ja minä nauran. Hihittelen ääneen hassuille jutuille ihan toisella tavalla kuin ennen. Tajusin tämän vasta silloin, kun luin Princen tekstin naurusta, ja pohdiskelin asiaa. Tunteiden näyttäminen on pelottavaa, sekä positiivisten että negatiivisten, ja sitä helposti myös pelkää nauraa ääneen, koska kuvittelee vaikuttavansa jotenkin typerältä tai kuulostavansa oudolta. En ole aivan varma, mitä minulle on tapahtunut, mutta minä en enää häpeä itseäni oikeastaan juuri lainkaan. Päätin, ettei tarvitse, ja sen jälkeen olen pystynyt vielä vapaammin olemaan oma itseni, näyttämään kummalliselta, käyttäytymään kummallisesti, ja näyttämään tunteitani. Mutta kas, niitä negatiivisia tunteita ei enää ole niin paljon! MIIITÄÄÄH?! Mihin ne menivät?

Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi soittanut äitille sängyn pohjalta "auta"? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi itkenyt niin, että sattuu enkä saa henkeä? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi vihannut itseäni?

Järisyttävä oivallus.

Mutta koska olen viimeksi nauranut ääneen? Olen ollut tänään hereillä vasta muutaman tunnin, ja nauranut jo ainakin kaksi kertaa. Ensin siksi kun kaveri linkkasi tämän kuvan:

Ja sitten lukiessani blogeja ja kommentteja.

Kertokaa hyvät lukijat, kuinka usein te nauratte? Tarpeeksi vai liian vähän?

Ja miksi? Miksi sinä naurat liian vähän? Tai miksi olet niin hyväonninen, että naurat tarpeeksi? Mistä se tulee? Miten sen voi oppia?