Poisonous

Hämärä tunne että olen saattanut kirjoittaa tästä blogiin ennenkin ainakin vähäsen... Mutta menköön.

Minua on aina kummastuttanut se, miten ihmiset varovat kaikkea. Kertovat kauhutarinoita siitä miten jollekin jossain oli käynyt niin ja näin, ja sitten pudistelevat päätään ja miettivät että täytyypä varoa ettei itselle käy.

Viimeisin esimerkki: Isä varoitteli minua - kun näki vihreän tukkani - että joskus voi käydä niin, vaikka olisi värjännyt tukkaa monta vuotta, että yhtäkkiä tulee paha allergiareaktio. Aivan kuin tämän perusteella minun pitäisi nyt pelätä ja lakata värjäämästä tukkaa. Koska yhdellä miljoonasta hiustenvärjääjästä voi tulla vaarallinen allergiareaktio. Parasta on tietenkin se, kun joku joka ei tiedä aiheesta yhtään mitään alkaa pätemään ja varoittelemaan jotain. Ehkä suurin suosikkini näistä tilanteista on se, kun kävelen avojaloin, ja minulle päivitellään lasinsiruista.

Että pitäisi lakata kävelemästä avojaloin ulkona siksi, koska voi tulla lasinsiru jalkaan. Oivoi kuule! Lasinsirut eivät ole sentään mitenkään harvinaisia, ymmärrän toki, ja voihan niistä tulla jalka kovinkin kipeäksi, jopa saada tulehduksen, tai hyvällä tuurilla taudin, mutta voi herran jestas! Minä olen kävellyt avojaloin kesäisin koko ikäni, enkä muista kertaakaan saaneeni varsinaista lasinsirua jalkapohjaan. Tikkuja tietysti, nokkosenpistoja loputtomasti, teräviä kiviä, kimalaisenpiston nilkkaan, kaikenlaista. Mutta kyllä siitä pääsee yli sen suuremmitta traumoitta. Varovaisuus on ihan hyvä asia, en minä sitä sano että pitäisi ihan hullunrohkeana kulkea aina. Ymmärrän toki jos lasta kielletään kävelemästä avojaloin sellaisessa paikassa, jossa tiettävästi on paljon lasinsiruja, tai jos joku valitseekin valaistun reitin pimeän sijaan illalla yksin kotia kohti kävellessään. Mutta sellainen sormen heristely ja pelottelu ja varoittelu, minua kyllästyttää niin armottomasti.

Eikö olisi kaikkein parasta sitten ihan vain jäädä kotiin eikä tehdä ikinä yhtään mitään, tai itse asiassa kotonakin voi tapahtua kaikelaista, kotihan se vasta vaarallinen paikka onkin! Pitäisikö minun varoa sitä että saattaa mahdollisesti joskus iskeä meteoriitti päähän?

Jollain joskus räjähti puhelimen akku tai tuli syöpä siitä ja siitä ruoka-aineesta - ehkä - tai syttyi telkkari tuleen tai salama iski taivaita kohti sojottavaan tukkaan. Tämän perusteella pitäisi olla aina varomassa ihan kaikkea, koska jos vaikka sattumoisin kävisi itselle, hui. Kun eihän sitä koskaan tiedä.

Siinä olisi monet ihmiskunnan suuret hetket jääneet kokematta - tai itse asiassa emme olisi koskaan lähteneet Afrikasta tutkimaan maailmaa - jos kaikki olisivat yhtä estyneitä. Kuka hullu nyt rakentaisi lautan kulkeakseen joen poikki, siinähän saattaa käydä huonosti.

Noin, nyt se on saatu ulos systeemistä. Heti tuntuu paremmalta.

Olen tässä miettinyt kirjoittamista. Siis tarinoiden kirjoittamista. Tulin kaivelleeksi arkistojani, ja luin tarinan, jonka kirjoitin viime talvena. Sen jälkeen en ole kirjoittanut mitään. Tuumasin, että sehän voisi olla aivan hyvä pikku novelli, fiksasin sitä vähän, löysin huolimattomuusvirheitä yksityiskohdissa, luin sen vielä pariin kertaan. Ja pohdin, miksen kirjoita useammin. Missä inspiraatio?

Ihmissudet tuppaavat olemaan melkein jokaisessa tarinassani. Olihan se yksi pitkä joka kertoi maagikosta, ja se sympaattinen tarina puoliörkistä sun muita, mutta kyllä yleisesti ottaen niissä seikkailee ihmissusia. Jännä juttu. Tahtoisin fiksata kaikkia vanhoja tarinoitani, kirjoittaa kesken jääneitä loppuun, ehkä jopa joskus luetuttaa niitä jollain joka tietää jotain kirjoittamisesta. Mutta en löydä mistään muistitikkujani! Tiedän, että ne ovat jouluisessa lumiukkopeltipurkissa, mutta en löydä sitä hiivatin purkkia mistään! Kaikki vanhemmat kirjoitukset ovat niissä tikuissa. Ärsyttää!

Löysin inspiroivia kuvia puoliörkeistä.
Tahtoisin kovasti lukea sen tarinani.
Ja kirjoittaa siihen lopun vihdoin!

Istun tässä väri päässä, kohta olen taas räikeän vihreä!