Recovery

Lisäsin tuonne sivupalkkiin sähköpostini. Tuumasin, että ehkä jollain joskus voisi mahdollisesti olla minulle jotain sanottavaa, mitä ei tahdo välttämättä pistää kommentteihin kaikkien nähtäväksi. Saa lähettää kysymyksiä, kertoa jotain, tai tulla ihan vain juttelemaan. Vannon, etten pyörittele silmiä ja pidä omituisena jos joku niin tekee. Ja väliäkö sillä vaikka pyörittelisinkin ja pitäisinkin? Pohdin ensin, pitäisikö avata ihan uusi sähköposti tätä varten, mutta jos kerran tuo 12-vuotiaasta asti ollut osoite on palvellut tähänkin asti ihan kaikessa, palvelee se kyllä vastedeskin. Joten siinä.

Valitettavasti Lapin kesä on lyhyt ja kurpitsat eivät ole saaneet tarpeeksi aikaa. Otin suurimman pois yöpakkasten tieltä ja jätin pienemmät vielä sinne, siinä toivossa, että ne kasvaisivat vielä ihan pikkuisen. Nytpä tiedän ainakin, mitä ensi kesänä täytyy tehdä toisin, jotta saisin vähän suurempia. Painoi tämä kuitenkin kilon ja sata grammaa, eli lasken ensi yrittämäni onnistuneeksi kaikesta huolimatta.

En ole vielä avannut sitä ja kurkannut sisälle, josko tuosta saisi jotain kurpitsapiirakan tapaista kuitenkin tehtyä. Ja kaivertaa lyhdyksi?

 Se on melkein saman kokoinen kuin tuo itse tekemäni savinen versio, jonka vasta kaivoin kaapista esille.

Perjantaina minulla oli taas oikein mukava ja rentouttava saunailta, tällä kertaa rantasaunassa. (Meillä on monta saunaa.) Istuin siellä luullakseni puolitoista tuntia. Menin sinne valoisan aikaan, ja pois tullessani oli lähes pilkkopimeää. Kuu nousi vaarojen takaa juuri kun olin menossa hakemaan padasta lisää vettä, ja kamerani oli pukuhuoneessa... mutta yritä nyt siinä ilman silmälaseja nähdä kunnolla mitä pitäisi kuvata.

Oikealla näkyykin polttovalmis kokko.

Kun kaikki olivat saunoneet, poltettiin pois kesän aikana kerääntyneitä oksia ja roskia.

Koko ranta oli ihan valoisa.

Täydellistä.

Olen tässä viime aikoina miettinyt. Voi yllätys, olen miettinyt! Niin miettinyt sitä, minkälainen minä nykyään olen. Jotenkin ihan kummallinen. Sellainen, miksi en olisi kuvitellut koskaan tulevani. Selittää jos osaisin nyt tämän tilanteen... Yritän kuitenkin.

Olen kummallisen rento. En enää jännitä joka tilannetta paljon etukäteen murehtien kaikkea typerää, ja osaan mielestäni melko rennosti esimerkiksi *gasp* puhua ihmisille! Ja minä nauran. Hihittelen ääneen hassuille jutuille ihan toisella tavalla kuin ennen. Tajusin tämän vasta silloin, kun luin Princen tekstin naurusta, ja pohdiskelin asiaa. Tunteiden näyttäminen on pelottavaa, sekä positiivisten että negatiivisten, ja sitä helposti myös pelkää nauraa ääneen, koska kuvittelee vaikuttavansa jotenkin typerältä tai kuulostavansa oudolta. En ole aivan varma, mitä minulle on tapahtunut, mutta minä en enää häpeä itseäni oikeastaan juuri lainkaan. Päätin, ettei tarvitse, ja sen jälkeen olen pystynyt vielä vapaammin olemaan oma itseni, näyttämään kummalliselta, käyttäytymään kummallisesti, ja näyttämään tunteitani. Mutta kas, niitä negatiivisia tunteita ei enää ole niin paljon! MIIITÄÄÄH?! Mihin ne menivät?

Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi soittanut äitille sängyn pohjalta "auta"? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi itkenyt niin, että sattuu enkä saa henkeä? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi vihannut itseäni?

Järisyttävä oivallus.

Mutta koska olen viimeksi nauranut ääneen? Olen ollut tänään hereillä vasta muutaman tunnin, ja nauranut jo ainakin kaksi kertaa. Ensin siksi kun kaveri linkkasi tämän kuvan:

Ja sitten lukiessani blogeja ja kommentteja.

Kertokaa hyvät lukijat, kuinka usein te nauratte? Tarpeeksi vai liian vähän?

Ja miksi? Miksi sinä naurat liian vähän? Tai miksi olet niin hyväonninen, että naurat tarpeeksi? Mistä se tulee? Miten sen voi oppia?