tiistai 15. lokakuuta 2013

Secrets

Mitenhän selittäisin tämän niin, ettei se kuulostaisi jotenkin typerältä ja... äh, suomenkielessä ei ole edes kunnollista vastinetta sanalle "pretentious". No siltä kuitenkin!

Toisinaan, esimerkiksi kun näen juuri tietynlaisen kuvan tietyistä paikoista, tunnen yhtäkkiä niin järjettömän suurta ikävää, että se tuntuu fyysisenä kipuna jossain vatsassa ja rinnassa. Sellaista kummallista ikävää, paikkaan jonka olen lähes kokonaan unohtanut jo aikoja sitten.

En ole varma uskonko jälleensyntymään, mutta minulla on siitä jonkinlainen tunne. Tiedättekö, sellainen pienenpieni osa minusta, joka asuu jossain tuolla syvällä sisälläni, joka on oikeastaan varma siitä, että kaikkia näitä asioita on tapahtunut minulle jo kauan ennen tämän vartaloni syntymää, ja kauan sen kuoleman jälkeen. Se istuu vatsani pohjalla kädet puuskassa eikä kerro minulle mitään, se vain tietää, ja muistaa.

Ja sitten yhtäkkiä mieleeni tulee eläviä kuvia tasangoista ja kylistä ja ihmisistä ja riisiviljelmistä, elämistä, niin tutuista, mutta kaukaisista.

Katson ruudultani kuvaa, jossa on juuri niitä maisemia, joissa elin/elän/tulen elämään joskus, ja se sattuu. Ikävä. Menetys. Tunne on selvä ja yksiselitteinen, mutten siltikään pysty uskomaan sitä täysin. Voiko se olla totta? Niin monet uskovat jälleensyntymään, ja niin usein puhutaan pienistä lapsista jotka muistavat vielä edellisen elämänsä ja kertovat siitä, mutta unohtavat sen kasvaessaan ja uppoutuessaan tähän uuteen elämään.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos lähtisin seikkailemaan ja etsimään niitä paikkoja, jotka mieleni perukoilla kummittelevat. Seisoisinko tundralla katsomassa kaikkea ja näkisin jotain, tuntisiko jotain erilaista, muistaisinko jotain? Kuulisinko tutun äänen ja kielen jossain toisella puolen maailmaa ja kokisin jonkinlaisen suuren valaistumisen? En tiedä. Ehkäpä en. Ehkä se vain näyttäisi ärsyttävän hämärästi tutulta, ja tunne katoaisi uusien kokemusten sekaan, ja häviäisi iäksi, ja se olisi menetetty.

Pelottavaa, mielenkiintoista, vähän ahdistavaa, mutta samalla jollain tavalla kaunista ja lohdullista.


Uuugh, pitäisi kirjoittaa toisistakin jutuista, mutta en jaksa ja masiinakin temppuilee. Voisi olla jotain kirjoitettavaa, jänniä juttuja, tai ei, mutta kun ajattelen mieluummin jotain ihan muuta.

Nukuin tänään vahingossa neljän tunnin päikkärit. Ei se mitään, nukuinkin viime "yönä" aamuviidestä yhdeksään ja lähdin oikein pirteänä ja elämäniloisena kuntoutukseen ja en ymmärrä mitä yöllä tapahtui, mutta minusta tuntuu taas joltain...

Joltain.

Mietin erilaisia juttuja ja tahtoisin kirjoittaa tarinoita ja haaveilen taas. Jaksan haaveilla uusista asioista. Näen unia hämäristä asioista ja pedon kourista ja kynsistä ja uusista jutuista, uusista ihmisistä. Muutoksesta. Pakko kaivaa kortit esiin.

video






Oho sivuttain ihan sama

Illalla kuuden jälkeen kun heräsin päikkäreiltä, ulkona satoi lunta. Riemusta hihkuen juoksin ulos ihmettelemään. Syksy on ohi, talvi on täällä, ainakin melkein. Nyt muutamaa tuntia myöhemmin tuo lumivaippa ei ole vieläkään sulanut pois. Ehkä se sulaa vasta huomenna. Super cool.

4 kommenttia:

  1. Vautsi, tosi hienoa jos voit muistaa edellisen elämäsi! Itse uskon siihen että joillekin sillain käy, joillekin ei.
    Tuosta tuli mieleen kun luin yhtä kirjaa (jota en kyllä jaksanut kokonaan lukea), jonka nimi on Totuuden Seitsemän Verhoa. En pysty kertomaan mitä siinä tarkkaan ottaen selitettiin, mutta voin antaa sulle neuvon joka ehkä auttaisi. Kysy itseltäsi; Kuka tai mikä olen? Vastaus tulee sisimmästäsi, muttei aina heti. Mäkään en ole vielä saanut vastausta..
    Ja siinä sanottiin että sielu ei ole sydämesi, ajatuksesi, tunteesi eikä reaktioitasi. Sisäisen tarkkailijan saa aktiiviseksi vain kysymyksillä jänniä kysymyksiä, esim se "kuka tai mikä olen".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä neuvo. Yritän kysellä iteltäni tuollaisia kysymyksiä usein, ja miettiä niitä juttuja paljon, etten unohda. En varsinaisesti muista mitään edellisistä elämistä, on vain jotain hämäriä tunteita jossain takaraivossa, joita en osaa selittää muulla tavoin.

      Poista
  2. Ne haparoivat tunteet ovat aluksi niin herkkiä ja lyhyitä muiston hetkiä, että niitä saattaa helposti pitää unen tai mielikuvituksen houreina. Loppujen lopuksi sillä ei kai ole väliä, mihin me uskomme, vaan mikä on meille tosi, ja ominta itseämme.

    Luultavasti sille on tarkoituksensa, miksi muistot nousevat pintaan niille tarkoitetulla hetkellään. Olemme itse tavallaan tilanneet ne. Meillä on tarve muistaa ja ymmärtää niiden yhteys tähän elämään. Aluksi muistetaan hetkiä, jotka todella ovat syöpyneet sieluumme. Sitten värit vahvistuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon kovasti, että ne vahvistuu, eikä ala hiipumaan pois. Minusta kyllä tuntuu, että ne on juurikin viime aikoina alkaneet vähän vahvistua, erityisesti se ikävän tunne. Ei se toki sattumaa ole, että juuri nyt, kun alan olla valmis vastaanottamaan niitä.

      Poista

Penni ajatuksistasi.