And at the gates the trumpets rang

Suunnittelin kirjoittamista minulle hyvin tärkeästä aiheesta, musiikista. Ja tällä kertaa erityisenä painona Black metal. Ihan vain siksi. Minun on pitänyt kirjoittaa tästä jo viikkokaudet, mutta parempi myöhään jne. Jos aihe ei kiinnosta, tästä tuskin löytyy mitään mielenkiintoista luettavaa, skippaaminen on siinä tapauksessa ihan suositeltavaa.

Last.fm-profiilistani näenkin helposti, miten eri musiikkigenret jakautuvat kuuntelussani nykyään. Ennen se oli täynnänsä metallia, moninaista, mutta nykyään kärkeen ovat paahtaneet darkwave ja gothic rock ja sensellaiset kaverukset. Nautin edelleen oikean hetken tullen yhtä lailla doom tai folk metallista siinä kuin ennenkin, mutta bläkkis on se the thing, joka - vaikkakin vähentyneenä - ei koskaan menetä paikkaansa synkeän sydämeni spesiaalissa sopukassa (sano nuo neljä sanaa monta kertaa nopeasti peräjälkeen). Ja miksikä?

No huhhuh, mitähän tästä osaisin kertoa.

Minulle ei kelpaa ihan mikä tahansa bläkkis. En jaksa kuunnella sellaista pelkkää mättöä, aivan samalla tavalla kun en jaksa kuunnella kauheaa kitaran tilutustakaan. Monesti minun lempibändeissäni onkin mukana sellaisia tageja kuin "pagan black metal", "atmospheric black metal", "symphonic black metal" tai "melodic black metal",  mistä voikin jo päätellä minkälaista minä sitten oikein arvostan. Kauhea kun last.fm on kätsy tässä hommassa, ei tarvitse arvailla että mitähän tämänkin pitäisi nyt olla. Luotan siihen, että ihmiset jotka niitä tageja sinne tunkevat, tietävät paremmin kuin minä.

Voisi väittää, etten minä mikään "oikea" blackmetallisti olekaan, kun en jaksa kuunnella sitä mättöä. En ole tr00 enkä omistautunut yhyy. En oikeastaan juuri koskaan kuuntele Mayhemia tahi Immortalia tai muita kulmakiviä, paitsi ehkä Burzumia. Minulla kuitenkin on kokoelma vanhoja CD-levyjä, joista löytyy kaikenlaista, mitä en itsekään aina muista omistavani. Tästä saamme tietenkin kiittää A:ta, jonka levyt aikoinaan perin. A oli minua suurempi metallisti (vaikka kuunteli muutakin), ja monia näistä levyistä en ole kuunnellut useisiin vuosiin, koska ne eivät vain ole minun juttuni. Siksi niiden päällä onkin näin kamala pölykerros *köh köh*. Kaikki ovat tietenkin tuoreimmillaankin 90-luvulta, siitä ilmiselvästä syystä että A kuoli -99, minkä jälkeen olen itse kerryttänyt kokoelmaa vain parilla lätyllä. En kyllä muista yhtään esimerkiksi sitä, miltä nämä kaksi Mardukin levyä kuulostavat, jotka tuolta juuri löysin.

On siellä silti ollut monta sellaistakin, joita olen kuunnellut hyvinkin hartaasti männävuosina. Bishop of Hexen on selvästi melodisempaa, siten siis minulle miellyttävämpää, ja Archives of an Enchanted Philosophy on edelleenkin yksi lempilevyistäni koskaan. Minulla ei kyllä ole sitä enää fyysisenä CD:nä, koska J on ominut sen takaisin itselleen, mutta ei se mitään, ovathan nämä oikeastaan enemmän J:n omaisuutta kuin minun. Perimysjärjestys katsokaas! Jossain vaiheessa kuuntelin aika paljon myös Dimmu Borgirin ensimmäistä levyä For All Tid, tämä on se uudelleenjulkaisu vuodelta -97. Siinäpä pari esimerkkiä.

Ihan ihka ensimmäisestä kontaktistani genreen olenkin kirjoittanut joskus ennenkin. Ihan varmasti olen. Olin ihan pikkukersa, ja A sellainen teini-ikäinen, kun katselin Dismal Euphonyn levyn kantta, vesiputousta, ja A soitti sitä minulle. En muista kovinkaan tarkkaan, mitä minä siitä silloin ajattelin, mutta jonkinlainen kiinnostus siitä ihan selvästi jäi, koska muistin sen vesiputouksen (en niinkään vesiputouksessa seisovaa alastonta naista, muistaakseni), ja jopa yhden kappaleen. Sitten myöhemmin pyysin A:ta soittamaan sen minulle. Syvällä masunpohjassa tuntuu edelleen mukava lämmin läikähdys joka kerta, kun laitan Soria Moria Slottin soimaan.

Ja tämä oli se pienen Miss Chaosin mielessä kummitellut kappale, Alvedans, esitin mielelläni soittavani mukana tuota alun huilua.

Yläasteella, muistaakseni kasiluokalla, soitin erään toisen Disman Euphonyn kappaleen koko koululle, kun joku hölmöyksissään antoi minulle vapaat kädet pitää aamunavaus. Ei oikein arvostettu. Olin tietenkin sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni ja vahingoniloinen ihmisten nyrpeistä ja/tai hämmentyneistä naamoista.

Aivopesun voimaa ei pidä aliarvioida. Tästä aiheesta ei voi puhua ilman molempien veljien mainitsemista, ei vain voi.

Luonnollisesti A:n kuoleman jälkeen aivopesun taakka siirtyi J:n harteille, mutta oikeastaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin itsekin jo teini. Tai oikeastaanhan olin siinä vaiheessa jo mennyttä naista, eikä J:n tarvinnut edes yrittää. Aloin etsiskellä identiteettiäni, ja tutkia komeroita, A:n kirjoituksia, musiikkia, kaikkea mikä vain häneen liittyi. Tuolloin satuin kuuntelemaan, kun J kuunteli joitain näistä levyistä. Se oli varmaankin se viimeinen naula arkkuun, ja minä retkahdin.

Sain joululahjaksi stereot, kauan haaveilemani laite, ja ah sitä onnea - aikaisemmin olin omistanut vain ikivanhan kannettavan CD-soittimen. Silloin, jos oikein muistan, J päätti jättää A:n perinnön minulle, ja ohjeisti vielä kuinka levyistä on pidettävä tarkasti huolta, ei saa lainata kavereille, ei saa "roudata pitkin poikin". Minun huoneessani ripaska raikasi ja pistettiin jalalla koreasti.

Näin aloin oikein kuuntelemalla kuuntelemaan, ja muistan hämärästi kuinka tajunnanräjäyttävästi Summoning tuolloin pärähti. Jotkin asiat vain eivät muutu, ja yksi niistä asioista on Summoningin tärkeys minulle.

Tuolloin se oli tämä nimenomainen kappale.

Kuinkahan paljon minä oikeastaan nykyään kuuntelen mitään bläkkiksen tapaista? Löydän toisinaan päräyttäviä uutuuksia, kuten tämän vuoden ihastus Caladan Brood, ja muutaman vuoden takainen kotimainen löytöni Wyrd, sekä taiwanilainen Chthonic (jossa pidän erityisesti erhun käytöstä, siinä soittimessa on upea ääni, ja se tuo mielestäni jotain ihan uutta bläkkikseen). Sanoisin etteivät nämä soi minulla joka päivä, mutta ehkäpä kerran pari viikossa ainakin jotain. Erityisesti nyt, kun Summoningilta on tullut kauan odotettu uusi lätty, ja Caladan Brood on myös yhä melko uusi tuttavuus. Olisi oikeastaan mukava pitkästä aikaa etsiskellä lisää kuunneltavaa. Vinkkejä saa jättää kommentteihin.

Vaikka popitankin usein industrialin ja sensellaisen tahdissa, jokin vanhassa kunnon örinässä aina vain on. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat käyttää ääntään niin erikoisella tavalla, eihän se ole sen kummempi tehokeino kuin oopperalaulantakaan. Toiset ymmärtävät ja toiset eivät, eikä siinä sitten mitään. En tiedä, miten ja miksi sellainen suoranainen rääkyminen voi olla korviahivelevää, mutta se vain on. Tosin kaikki eivät sitä osaa, ja siinähän se hienous kai piileekin. Kaikkien lauluääni ei kuulosta hyvältä, eikä myöskään kaikkien mörkö-örinä kuulosta hyvältä. Yksi suosikeistani on Bishop of Hexenin laulaja, kun se jotenkin kähisee. Se on melkein söpöä. Niinkuin pieni mörrimöykky örisisi menemään korpikuusen kannon alla.

Joku voisi väittää, ettei bläkkiksen mukana voi tanssia, mutta se joku olisi kyllä väärässä. Minulle ei myöskään tuota mitään vaikeuksia vaikkapa värkätä nukkejen tai ponien kanssa sen soidessa. Muistan myös erään syksyisen päivän vuosi sitten, kun kävelin ulkona kokonaan pastellisena kuulokkeet korvillani, ja mitäpä muutakaan siellä soi kuin Summoning, siinä tuumasin että eipä ihan heti ulkonäöstä arvaisi. Sitten kiipesin puuhun istumaan ja kuuntelemaan. Tr00 hc metallisti, ne?

Öh, minun piti kirjoittaa vielä jotain. On tässä kyllä aika paljon tekstiä. Mitähän tärkeää minä nyt unohdin? Käytin tämän kirjoittamiseen ja muokkaamiseen hyvät pari tuntia, joten eiköhän se nyt ollut siinä.