Tänään - tai siis eilen - on tullut kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun veli otti oman henkensä. Uskomatonta, kuinka siitä voi olla jo niin monta vuotta. Reippaasti yli puolet elämästäni. Kuuntelin illalla äitin luona kun äiti ja J muistelivat, millainen A oli ollut lapsena. Kateuden pisto. Miksen minä saa muistaa niin selvästi, millainen hän oli. Muistan lähinnä A:n viimeiset vuodet, ja niissä on paljon kurjaa muistettavaa. Melkein tuntuu siltä, kuin se koko ihminen lipsuisi minulta pois, vuosien vieriessä ja muistojen haaletessa, siitä on jo 14 vuotta...
Aina voin kuitenkin lukea A:n kirjoituksia, katsella kuvia ja esineitä, kuunnella musiikkia, niitä ei minulta voi kukaan ottaa pois. Eikä sitä unta jonka näin viime vuonna. Se on minun ja vain minun.
Voin minä postata asukuviakin. Käytiin äitin kanssa kirpparilla, löysin harmaan mekon ja pikkuisen lepakkopehmon ja samettipussukan tarot-korteilleni.
Nukkumaan olisi taas kerran mentävä. Piru kun joka ainoa yö pitäisi nukkua! Kuka hullu nyt sellaista jaksaa. Kaipa se tästä täytyy raahustaa sänkyä kohti.
14 vuotta...tosi pitkä aika ja joskus myös kovin lyhyt. Kiusattuna olemisestani on melkein saman verran ja vaikka muistot on tavallaan haalentunu, niin...silti ne on mukana koko elämän. Varmaan samalla tavoin, kuin sinun muistot A:sta. Ja ymmärrän tuon kateuden piston :( *hali* Mulla on ollu monesti olo, et olisin halunnu tuntee siskoni silloin, kun he olivat tyyliin ala-aste tai yläasteikäisiä. Vaikka he ovat molemmat vielä elossa, niin...olisin halunnut nähdä heidän persoonansa silloin. Ehkä nykyään voisin ymmärtää heitä paremmin.
Mie kyllä jotenkin uskon, että me A:n kanssa tavataan vielä, joskus jossain. Sen tarkemmin en osaa sitä tunnetta selittää.
Tavallaan se on aina mukana, muisto siitä, vaikkei niitä juttuja ehkä joka päivä ajattelekaan. Tai vaikkei joka kerta peiliin kattoessaan tuliskaan ajatelleeksi yhdennäköisyyttä. Vaikka päässä oleva kuva ja muistot haalistuu, ei ne sieltä ikinä mihinkään katoa kuitenkaan. Kaikki sellaset itselle erityisen tärkeät muistot pysyy, oli ne positiivisia tai negatiivisia. Sellaset hetket, elämän käännekohdat, muutaman sekunnin mittaset kohtaukset, jotka on muuttanu kaiken, ja sitten sellaset ihan pienet yksityiskohdat, tavallaan merkityksettömät, mutta tärkeät silti.
Tällä viikolla olen kai nukkunu ihan hyvin. Aplodit mulle! Aion päästä huomenna vielä aikasemmin ylös, ja onnistun ihan varmasti, päätin niin!
14 vuotta...tosi pitkä aika ja joskus myös kovin lyhyt. Kiusattuna olemisestani on melkein saman verran ja vaikka muistot on tavallaan haalentunu, niin...silti ne on mukana koko elämän. Varmaan samalla tavoin, kuin sinun muistot A:sta. Ja ymmärrän tuon kateuden piston :( *hali* Mulla on ollu monesti olo, et olisin halunnu tuntee siskoni silloin, kun he olivat tyyliin ala-aste tai yläasteikäisiä. Vaikka he ovat molemmat vielä elossa, niin...olisin halunnut nähdä heidän persoonansa silloin. Ehkä nykyään voisin ymmärtää heitä paremmin.
VastaaPoistaHyviä unia, toivottavasti oot saanu unta <3
Mie kyllä jotenkin uskon, että me A:n kanssa tavataan vielä, joskus jossain. Sen tarkemmin en osaa sitä tunnetta selittää.
PoistaTavallaan se on aina mukana, muisto siitä, vaikkei niitä juttuja ehkä joka päivä ajattelekaan. Tai vaikkei joka kerta peiliin kattoessaan tuliskaan ajatelleeksi yhdennäköisyyttä. Vaikka päässä oleva kuva ja muistot haalistuu, ei ne sieltä ikinä mihinkään katoa kuitenkaan. Kaikki sellaset itselle erityisen tärkeät muistot pysyy, oli ne positiivisia tai negatiivisia. Sellaset hetket, elämän käännekohdat, muutaman sekunnin mittaset kohtaukset, jotka on muuttanu kaiken, ja sitten sellaset ihan pienet yksityiskohdat, tavallaan merkityksettömät, mutta tärkeät silti.
Tällä viikolla olen kai nukkunu ihan hyvin. Aplodit mulle! Aion päästä huomenna vielä aikasemmin ylös, ja onnistun ihan varmasti, päätin niin!