Fairyland

Olen selvästi enemmän tummiin väreihin ja synkkyyteen ja teatraalisuuteen taipuva, siitä ei ole epäilystäkään. Siltikin toisinaan - yleensä katsottuani liikaa Peachien videoita yhden yön aikana - saan mielihalun kaivaa kaapistani sen yhden surullisenkuuluisan vaaleanpunaisen Bodylinen mekkoni, joka minun on pitänyt myydä pois jo kai kolme vuotta. En oikeasti koskaan käytä sitä. Vain sellaisina tietynlaisina aamuyön merkillisinä tunteina, kun kaikki vaikuttaa erilaiselta kuin normaalisti, sen kiskon taas päälleni. Saan leikkiä prinsessaa hetken aikaa, mutta parin tunnin päästä tahdon asun jo pois. En koskaan enää lähtisi ulos ja viettäisi koko päivää tämän näköisenä, se ei vain tunnu hyvältä eikä omalta.

Jokin siinä silti viehättää edelleenkin joskus. Lukija saa ihan itse psykoanalysoida jotain lapsuuteen haikailemista ja viattomuuden, parempien aikojen etsimistä ja lapsuuden traumoja ja fetissejä ja jonkin henkisen aukon täyttämistä tai mitä ikinä tahdotkaan, aivan vapaasti. Minä en jaksa.

Ottaen huomioon normaalin tyylini, minulla on suorastaan hälyttävän paljon söpöisiä pastellisia vaatteita, joita käytän hyvin hyvin harvoin. Miksi? Mikä niissä vetää puoleensa kirppareilla ja kaupoissa?

Siinä esimerkkinä muutama lempparini.

Toisaalta saan toteuttaa tätä sokerista, kimaltelevaa ja höpsöä puoltani muissa asioissa kuin pukeutumisessani. Kyllähän te minun ponikokoelmani ja pehmoleluni ja sensellaiset tiedätte. Mutta yhä edelleen, vaikka olen yrittänyt käsitellä ja sulauttaa keijufantasiamaailmaani siihen toiseen maailmaan, olen aivan pallo hukassa. Ärsyttävää.

Ja tässä tuli myöskin yksi niistä syistä, miksen ikinä kutsuisi itseäni gootiksi.

Tämän sekavan postauksen sai jälleen kerran aikaan nukkumattomuus. Ei mennyt ihan niinkuin piti tämäkään yö.