As she doth change and yet remain the same

Hnnnngh, en tahdo kirjoittaa tästä, en tahdo kertoa blogissa, mutta en uskalla jutellakaan kellekään.

Okei, minä en nykyään satuta itseäni usein. En oikeastaan juuri koskaan. Yleensä menee monta kuukauttakin, ettei käy edes mielessä, tai vaikka kävisikin, ei tule tarvetta. Viimeksi minä poltin itseäni kai kolme viikkoa sitten, en tajunnut että se oli niin kuuma, piti vain vähän sattua jotta saan kerättyä ajatukseni kokoon ja rauhoituttua koska jännitti niin paljon, mutta se olikin tositosi kuuma, ja sitten tuli vesikello. Kädessä on vieläkin rupi. Ei se ollut paha, ei se mitään, näin käy joskus.

En ole koskaan satuttanut itseäni käsiin. En tahdo, että kukaan näkee mitään jälkiä. Nyt kun kädessä näkyy, tuntuu ikävältä. En halua kertoa, mistä se tuli, enkä halua valehdella. Joitakin vuosia sitten tein aika usein jalkoihin pieniä viiltoja, palovammoja ja paleltumia. Niistä tuli hyvä mieli. Minulla on aina ollut sama surkea keltakahvainen pieni veitsi, sellainen todella tylsä ja hyödytön. Aina se sama jostain syystä. Varmaan 16-vuotiaasta asti. Otin sen mukaan äitin keittiöstä kun muutin 19-vuotiaana yksin asumaan.

Viime yönä tulin ajatelleeksi jotain oikein oikein terävää, ei ollut edes tarve tai mitään, vain uteliaisuus kokeilla sitä. En ehtinyt ajatella, että olen tottunut tylsään. Painoin samalla tavalla kuin sitä tylsää keltaista veistä.

Ei ehtinyt sattuakaan, mutta en ole koskaan saanut itsestäni ulos niin paljon verta, ja niin rumaa haavaa, ja hetkeksi säikähdin todella, vaikka oikeastaan se on aika naurettavaa nyt jälkeenpäin. Se ei enää edes maistunut hyvältä. Sitten sitä vain tuli ja tuli ja sitä oli vessan lattialla ja siinä vaiheessa alkoi sattuakin, eikä se loppunut, ja iso kasa paperia oli veressä, ja kisu nuuhki, enkä halunnut että se nuolee sitä, ja sitten vielä kolmesta laastarista tuli läpi samalla kun katsoin muumeja rauhoittuakseni (yleensä nimenomaan sen pienen haavan teko rauhoittaa, nyt meni kaikki pieleen), vaihdoin vain aina uuden ja yritin ajatella Tiuhdin ja Viuhdin laulavaa kukkaa. Nukuin mustat housut jalassa, ettei sitä mene lakanoihin, koko yön oikealla kyljellä, ettei vasen reisi hinkkaa mihinkään. Aamulla oli kauhean flunssainen ja kurja olo ja käveleminenkin oli vaikeaa, ja pelko että haava aukeaa kuntoutuksen aikana, ja sain melkein paniikkikohtauksen autossa pitkästä aikaa, mutta suljin silmät ja lausuin mantrani päässä yhden kerran, ja se meni ohi. Minä olen hyvä tässä. Sydän hakkaa ja kävelen linkuttaen, ei saa venyttää juuri sitä lihasta, laastari vääntyilee, tarkistelen päivän mittaan hameen alle, joko veritahraa pukkaa legginssien läpi. Ei pukkaa.

Vaikka olo onkin kehno ja yskittää ja hävettää, päivä on silti kiva, koska... se on. Puoliksi tunnustin ihmiselle, jolle en pystyisi ikinä valehtelemaan. Tai tunnustinkin, tunnustinko? "Miksi kävelet vaivaisesti?" "Mitä tapahtui?" "Kerro nyt". Jaarittelin ja tuijotin seinää ja ajattelin verta.

Ehkä sain opetuksen. Sitten illalla puhdistin ja vaihdoin taas laastarin ja katselin sitä, ei se ole kaunis. Toivon mukaan se ei ole koukuttavaa, seurata kun se paranee. En tahdo enää. En tykkää tästä enää yhtään. Soitin äitille ja halusin kertoa, mutta tiesin, etten ikinä kertoisi. Ei sille. Se vain kauhistelee.

En uskaltanut edes soittaa M:lle, vaikka tiesin että voisin.

Yyyy en halua julkaista tätä. En halua että kukaan lukee tätä. Mutta haluan kertoa ei-kenellekään. Nukuin päikkärit, nyt kello on paljon ja pitäisi taas nukkua, mutta haluan kuunnella Die Verbannten Kinder Evasia.

Leikitään, ettei kukaan koskaan lukenut tätä. Kukaan ei koskaan painanut "luin" eikä kirjoittanut kommenttia. Heti parempi olo. Ehkä tämä vain livahtaa jonnekin bittiavaruuteen heti kun painan "Julkaise" ja sitten miljoonien vuosien päästä jossain toisella planeetalla joku onkii tämän jostain tuulesta, mutta ei osaa suomea, ja sitten jotenkin selvittää mitä tässä lukee. Joo. Se on hyvä. Ehkä se olen minä itse, minun sieluni jossain toisessa elämässä toisessa ulottuvuudessa toisella planeetalla, ja minä luen tämän ja se tuntuu hassulta, melkein kuin muistaisi, mutta ei aivan. Sekin on hyvä. Siten kukaan muu ei koskaan lue tätä, mutta saan silti kerrottua sen pois mielen päältä.

En saa pelätä, pelko on mielentappaja...