Viime yönä meinasin alkaa pelkäämään ja ahdistumaan, mietin mitä minä oikein voin sanoa, jotta tulisin ymmärretyksi. Lopulta en sanonutkaan mitään. Olikin oikeastaan paljon tärkeämpää vain olla hiljaa ja kuunnella sydämensykettä. Uusi oppitunti minulle, tämä näin, tämä tyyppi, taidan yhtäkkiä ymmärtää maailmasta paljon enemmän.
Joko tunnustan, miksi olen pitkän aikaa valittanut täällä sitä, kun jännittää, ei pysty nukkumaan, ei pysty syömään, no siitähän se johtui. Siitä tyypistä.
En uskalla kertoa enempää.
Tällä kertaa en itkenyt Hobitille, en tiedä miksi. Saattaa kyllä olla, etten pystynyt edes keskittymään tarpeeksi, vaikka virnuilinkin kuin mielipuoli Thranduilille ja Smaugille. En osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Thorin ei ollut enää ihan yhtä eeppinen kuin ykkösessä jotenkin. (I still ship it though)
Muistin, että minulla on mahtisormus-kaulakoru, ja sitä laatikosta kaivellessani törmäsin ruusukvartsiseen sydänkoruun, jonka sain 7-vuotiaana joululahjaksi A:lta. Tuntui kovin merkitykselliseltä katsoa sitä korua pitkästä aikaa, en ole oikein koskaan käyttänyt sitä, pitänyt vain laatikossa tallessa. Laitoin sen kaulaan, koska niin oli hyvä. Se tuntui oikealta teolta. Se toi vähän rohkeuttakin. Ja... A on taas mielessä aika paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.