--

Jostain syystä nyt on - neljättä päivää putkeen - ihan kamala olo, juuri sellainen kuin muutama vuosi sitten oli aina, joka päivä, lähes tauotta. En ymmärrä, miten olen selvinnyt vuosikausia tällaisen olon kanssa, kun nyt jo tuntuu siltä, etten pysty. Tosin, mitäpä muuta tässä voi kuin selvitä? En osaa kertoa, miten ja miksi tämä ahdistus puski pintaan, eikä se nyt niin yhtäkkisesti iskenyt, kuin tästä tekstistä voisi päätellä. Joulu- ja tammikuun aikana on ollut omituisia ajatuksia, pikku hiljaa niitä on tullut mieleen, ahdistavia unia, epävarmuutta ja identiteettikriiseilyä ja häpeää. Se vain viime maanantaina tuli jonkinlaiseen huippuunsa, ja on oikeastaan pysynyt siellä. Silloin vielä luulin, että olen vain väsynyt, mutta tiistaina aamulla herätessäni tajusin, että nyt on jokin vialla. Eilen illalla itkin pari tuntia, juuri sillä tavalla kuin minulla oli tapana ennen itkeä, ja se oli ihan kamalaa, ei yhtään tehnyt hyvää tai ollut vapauttavaa. Viime yönä näin kuvottavaa unta, ja niin todentuntuista, niin totta... Pelottaa, tietenkin pelottaa, tähänkö tämä kaikki kaatuu, vaikka tottahan se on, että takapakit kuuluvat kuntoutumiseen. Yritän vain sanoa itselleni, että tämä on ohimenevää, minullahan on mennyt jo kauan aikaa niin hyvin. Palelee ja ahdistaa ja kuvottaa, mietin syömistä, syömättömyyttä, laihuutta.

En pysty koomaamaan koneella koko ajan, olen joka päivä puuhastellut nukkejen kanssa, ja käynyt eilen ja tänään kuntoutuksessakin, vaikkakin olen käynyt hädin tuskin puolella teholla. Hyvä jos jaksan nousta sängystä ja pukea. Saatika tehdä siellä oikein mitään. Ja vielä vähemmän jutella ihmisten kanssa. Mutta vielä pahempaa olisi mököttää kotona päivät pitkät. Mietin ihan liikaa pahoja asioita, pelottavia asioita, sellaisia mistä tahtoisin kertoa jollekin, mutten uskalla.

Kaikkein pahinta on se, kuinka ahdistavaa tämä on Haltiapojalle. En tahtoisi sen näkevän minua tällaisena. Luulin, ettei tähän ikinä enää tultaisi. Mutta onhan se ohimenevää, vai mitä?