Vengeance for...

En ole tehnyt mitään sen eteen, mutta olen ajatellut sitä...

Laihuutta.



On yö, minä olen hereillä vähän aikaa tässä näin. Menin vahingossa nukkumaan jo viideltä. Heräsin yhdeltätoista. Nyt on aikaa valvoa muutama tunti ennen lisäunia. Pidän tästä rytmistä, minulla on aikaa yökukkua mutta olen silti aikaisin jalkeilla. Täydellistä, koska yö on maaginen ja aamu on... mitä aamu on? Ihmisten aikaa. Melkein kuin onnellisuutta, mutta ei. En tiedä paljonko painan, ja niin on hyvä, koska en halua ajatella sitä taas. Ei ole hyvä ajatella sitä taas. Ei ole hyvä miettiä syömistä, ruokaa, syömättömyyttä, sokerin määrää ja nälkää. Luita. Oloni ei olisi hyvä, jos olisin ollut syömättä koko päivän. Ajattelen sitä, mutten tee mitään. Syön, en ajattele syömistä syödessäni, teen sen rutiininomaisesti, ehkä jopa nautin mausta. Viikonloppukarkkia, en ehdi miettiä mitään koska luen Tieteen Kuvalehteä. Eihän se minua lihota. Tai vaikka lihottaisikin, entä sitten? Miksi laihuus on absoluuttinen hyvä ja lihavuus absoluuttinen paha? Miksi on kohteliaisuus huokailla "voi kun olet niin laiha! <3" ja kuitenkin karsea loukkaus päivitellä "kylläpäs olet lihava!", eikö kyse ole ihan tismalleen samasta asiasta, toisen painon kommentoimisesta, ei se ole koskaan oikea tapa kommunikoida. Lakatkaa jumalauta kommentoimasta toisten painoa! Jos haluat sanoa nätisti, kerro toiselle että hän näyttää hyvältä, tai että juuri tuo asia mikä hänellä on päällään istuu upeasti, tai että tukka on juuri tänään kivasti, tai ihan mitä tahansa mukavaa. Ei ole ok sanoa, että toisen pitäisi saada vähän lihaa luidensa päälle. MIKSI HELVETISSÄ SE OLISI OK, MITÄ KUMMAA IHMISTEN PÄÄSSÄ OIKEIN LIIKKUU?! Mikset voi saman tien laukoa kelle tahansa "joo kyllä sinun pitäisi varmaan vähän laihduttaa, ihan ystävällinen neuvo vain, ei mitään ilkeää tässä kommentissa ei", mikset, siksi koska sinulle on toivon mukaan sen verran opetettu käytöstapoja. Ja jos ei ole, niin olkoon voima kanssasi.

Käytöstavat. Voi hyvät hyssykät.



Unhoduin jaarittelemaan ja vauhkoamaan taas kerran. Yöllä ei ole ketään kelle puhua, kenen ajatuksia kuulla. On vain omat, ja monta tapaa käsitellä niitä, esimerkiksi pohdiskelu ja kirjoittaminen. Palelee ja on nälkä, ja minulla on oikeus syödä iltapalaa tähän aikaan, voi kyllä, minulla on lupa, ja saan syödä ihan mitä haluan, eikä siitä tarvitse tulla huono mieli. Minun ei tarvitse miettiä littanaa masua tai kapeita reisiä. Miksi miettisin? Eiväthän ne ole oikeastaan ihmisten juttu, yleisesti, enemmänkin poikkeustapauksia, koska jokainen ihminen on kaunis, ja jokaiselle tulee makkarat kun ne istuvat kyyryssä, ja oikeasti, siis kun nyt puhutaan ihan tavallisista oikeista ihmisistä, meidän kaikkien mummoista ja papoista ja äideistä ja isistä ja serkuista ja kavereista ja vihamiehistä, oli niillä sitten littanat masut tai ei, niin kamoon, mitä väliä. Ei se kauneus sitä tarkoita, että tarvitsee näyttää joltain, vaan sitä että näyttää itseltään.







Jaa miksikö ajattelen näitä juttuja? Mistä tuli kimmoke, mikä laukaisi tämän taas? Äh. Ei se mitään. Asia on jo hoidossa, mutta olen silti hieman huolissani.