-

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka stressaavaa muuttaminen on minulle. En enää muista, onko se edellisillä kerroilla ollut näin kurjaa, vai onko nyt jotenkin ekstrakurjaa.

Tuntuu, että kaikki ahdistavat käytännön asiat kaatuvat niskaan, enkä minä osaa, vai osaanko sittenkin? Uusi sähkösopimus, kotivakuutus, netin siirto, mutta pakkaaminen. Pakkaaminen on jotenkin älyttömän hankalaa, tuntuu vain, etten pysty siihen. Yritän ja yritän ja heitän jätesäkkikaupalla tavaraa roskiin, ja kyllähän noita täysiä laatikoitakin alkaa olla jo jonkin verran. Muistelen kuinka muutama vuosi sitten M muutti pois Rovaniemeltä, pakkasimme yhdessä ja se oli ihan mukavaa. Oliko M:llä silti stressaavaa? Olisipa joku yhtä hieno tyyppi täällä edes juttelemassa kanssani. On niin ankeaa. On niin yksinäistä.

Olen stressaantunut ja ahdistunut, mökötän ja tiuskin, en ole mukavaa seuraa. Kyllä minä senkin tiedän. Kädet tärisevät ja kurkkua kuristaa. Pakko syödä, pakko, muuten tulee huonompi olo. Pakko nukkua, pakko, muuten en jaksa. Unohdun pakoilemaan todellisuutta jonnekin hömppälehden tai tumblr:n maailmaan. Ainiin, pakkaus. Mitähän vielä heittäisin roskiin.

Ja kun on niin hemmetin kuuma. Näivetys, mutta pakko heilua. Valivalivalivali.


Kyllähän näin yksinkertaisesta asiasta pitää ihmisen yksin selvitä. Vaikka äiti lupasikin auttaa siivoamisessa. Äiti lupasi. Tiuskin äitille puhelimessa joka päivä. En voi lähteä enää ulos, pakko pakata, pakko siivota, jos käyn jossain, olen sieltä tullessa niin näivettynyt kuumuudesta, etten enää jaksa mitään. Korjaan unirytmiä, vaan minkä tähden? Yöllähän olisi sopivan viileä heilua.

Pelkään, mutta en oikein uskalla kertoa mitä...




Pari viikkoa sitten olimme lähdössä iskäläään auttamaan heinänteossa, minä ja veli ja Haltiapoika. Soitin J:lle monta kertaa, monelta lähdetään, ota Haltiapoika siitä parkkipaikalta, okei puolen tunnin päästä. Istuin ulkona odottamassa. Melkein tunnin päästä tekstasin Haltiapojalle, missä sitä viivytään.

Aijaa me ollaan jo melkein iskälässä luulin ettet tule.

Marssin takaisin sisälle, vaivuin sänkyyn, yritin soittaa uudestaan ja uudestaan, ei yhteyttä. MIKSI ne lähtivät ilman minua? Eikö minua tarvita? Eikö minusta ole apua? Miksi ne kuvittelivat, etten minä halua tulla? Minähän soitin, soitin monta kertaa! Itkin ja itkin ja itkin ja vollotin, ihan hirveän ahdistava hyljätyksi tulemisen tunne. Lopulta sain J:n kiinni.

"Unohdin"

J on aina ollut lahopää, mutta en tiennyt, että se voi unohtaa jotain niinkin tärkeää kuin minut. Huusin sille, itkin, miten VOIT unohtaa minut?! Soitin äitille ja ulisin niin ettei se saanut selvää puheestani.

(Joskus äiti kohtelee minua kuin pikkulasta, mutta voiko häntä siitä syyttää? Minähän käyttäydyn kuin pikkulapsi.)

Äiti lähti vauhdilla hakemaan minua ja viemään iskälään. Sitä en ollut odottanut. J halasi, pyysi anteeksi.

Mutta sitä en ole kertonut kellekään, millainen ahdistus siitä jäi. Hauska tarina, hehheh, nauretaan sille sitten seuraavana päivänä, kerrotaan kaikille ja kaikki nauravat, hahaha, miten J voi unohtaa! Hassua! Kukaan ei nähnyt minua, kukaan ei kuullut itkuani, kukaan ei tuntenut sitä mitä minä tunsin.

Minut on hylätty. Minua ei tarvita. Minua ei muisteta.

Ja se minua on pelottanut siitä lähtien.




Nyt minä lähden pois ja kaikki jäävät tänne. Sairaalloinen pelko siitä, että nyt ne kaikki hylkäävät minut. Minä lähden, no hei sitten Miss Chaos, ei tule ikävä. Onneksi M on siellä lähellä.











Tai ehkä tämä kaikki johtuu vain siitä muuttostressistä sittenkin.

"Yhyy kukaan ei välitä minusta"