Säteilevä Suomen kansa

Eräänä yönä kaukana pohjoisessa suuren järven rannalla seisovassa talon kokoisessa mökissä nukkui pieni vihreä peikko ja näki unta...


Peikko uneksi talsivansa Helsingin katuja, vaikka sijaitsi oikeasti lähes täysin väärässä päässä maata. Peikko näki omituisia pikku kujia ja pimeitä alikulkusiltoja ja vinksahtaneita portaita ja paljon harmaata kiveä. Helsingin kadut olivat kuitenkin lähes tyhjät.

Vain hörselöinen röyhelöpyllyinen lolitajoukko kansoitti kummallisen ankeaa ja synkkää kaupunkia.

Peikkoa hieman pelotti olla niin suuren ja upean lauman seassa, se oli itse ihan piskuinen, homssuinen ja höpsähtänyt, kun taas lolitat olivat valovoimaisia, pitsikuorrutettuja ja muhkeita. Ne olivat kuitenkin kilttiä sorttia, ja pian Peikko unohtikin joukkoon kuulumattomuutensa, kun päästiin jutustelemaan ja kikattelemaan kuin mitkäkin vanhat tutut. Kasvomeressä näkyi monet taidokkaasti maalatut rajaukset, nukkemaisiksi puuteroidut ihot, täydelliset kampaukset ja sievät hymyt. Peikko huomasi tunnistavansa joukosta useita ystävällisiä ja iloisia ilmeitä. Varmuudella se voi kertoa bonganneensa ainakin Kaichin, ShaDowin, Asiotuksen, Caramean ja Rosalian, sekä aivan erityisesti mieleen jäi Milkyoolongin nauru ja jutut, mutta seurue oli suuri, ja lolitoja kirmaili ympäriinsä niin, että peikkoa aivan pyörrytti. Se kuitenkin tunsi olevansa osa jotain Suurta ja Tärkeää yhteisöä, jolla oli jokin Suuri ja Tärkeä tehtävä maailmassa. Harmailta kaduilta lauma lähtikin sipsuttelemaan kohti uutta määränpäätä, epäilemättä kauniimpaa ja eläväisempää paikkaa, pikku peikko mukanaan, mutta loppu on hämärän peitossa.

Nyt on kuitenkin peikkoiltu kaukana metsässä tarpeeksi, ja ollaan taas teknologian äärellä. Ainakin päivän verran.


Teknokeiju täällä on nukkumatta puoli kuudelta aamulla.