Oh it's just getting worse

Aivan loistavia uutisia. Kelalta soitettiin aamulla, kerrottiin, että et sinä ääliö mitään rahaa ole saamassa. Mukava kun tuntuu, että jokin nyt tosissaan yrittää estää minua tekemästä elämässäni ikinä mitään, yrittämästä koskaan päästä eteenpäin.

Juuri nyt tahtoisin vain kääntää aikaa taaksepäin sen verran, että voisin päättää olla ikinä lähtemättä mihinkään kouluun toiselle paikkakunnalle. Juuri nyt tuntuu, että turha yrittää. Kun monta vuotta keräilin voimia, tein suunnitelmia, jopa salaa rakensin unelmia, ja lopulta päätin uskaltaa ja olla tarpeeksi vahva, niin eihän tästä tunnu tulevan yhtään mitään.

Taas kerran.

Olenko minä pelkkä suuri epäonnistuminen koko olento.

Sitä en vielä tiedä. Ehkä asiat vielä järjestyvät jotenkin, mutta en silti jaksa juuri nyt uskoa yhtään mihinkään. Joka päivä hankalampaa. Joka päivä ahdistavampaa. Perkeleen syöksykierre, josta en enää osaa hypätä pois kyydistä. Pelkään vain, että taasko. Taas sama homma. Taas yritys ja naamalleen mätkähdys.

TAASKO?!




Kävin kaupassa ostamassa lohturuokaa, en tiedä miksi juuri munia ja maissia ja raejuustoa ja miniluumutomaatteja, mutta myös namia ja vanukasta ja kokista. Munakokkelista tulee mieleen Gordon Ramsay. Munakokkeli tomaattien ja raejuuston kanssa on... sellaista helppoa, hyvää, tasaisen makuista ja jotenkin lohdullista. Mene ja tiedä.

Olen soittanut äitille, Haltiapojalle, kuntoutusohjaajalle, Rovaniemen sossuun ja Limingan sossuun, entiselle psykologille, ja huomenna vielä sosiaalitädille ja terveydenhoitajalle. Kymmeneltä aamulla toiselle, kahdeltatoista toiselle. Yritän koko ajan raivoisasti olla itkemättä puhelimessa. Niin noloa. Ei kai ääni värise.

Pitkästä aikaa sattuu sisälle näin kovasti. En muistanut, miltä se tuntuu. Mutta kauppareissua varten on helppo peittää itkusilmät, ruskea luomiväri toimii siinä hyvin. Näyttää enemmän kuolleelta kuin itkuisalta. Jättihuppu, jättineule. Piiloon. Taas piiloon.

Odotan vain jotain. Jotain. Mitälie. Että tämä kaikki olisikin vain julmaa pilaa, tai pahaa unta, tai että se menisi ohi, tai yhtäkkiä kaikki järjestyisi ja yhtäkkiä olo olisi taas hyvä muutenkin. Ja huomenna pitäisi tosiaan varata aika terveydenhoitajalle, ja kysyä siltä mielenterveyspalveluista. Yritän raivoisasti olla itkemättä.

Kotona yksin saa itkeä vain. Vaikka nyt. Itkeä munakokkelia tehdessä. Itkeä Buffya katsoessa. Itkeä peiton alla. Itkeä muuten vain. Itsesäälissä vellominen on ihan liian helppoa.

Odotan, että se menisi ohi. Taas. Kun en muutakaan voi.