Doggy business

Viikonloppu meni hyvin hauvamaisesti.

Veli on haaveillut omasta hauvasta jo monta vuotta, mutta vasta viime aikoina se oli puhunut siihen malliin, että sellaisen voisi nyt ihan oikeasti hankkia. Pari viikkoa sitten se haki pohjanpystykorvan, jonka nimeksi tuli Carcharoth erään hahmon mukaan Tolkienin Silmarillionista, tuttujen kesken Kassu.

Hauvavauvojen seura on parasta lääkettä henkiseen väsymykseen, ahdistukseen, masennukseen ja tylsyyteen, mutta niistä tulee ekstrahyvä mieli, vaikkei olisikaan mitään noista oireista.

Vaikka veljellä tietysti menee hermot sen kanssa, mutta sellaista se yksinhuoltajan arki on.

Nyt pentuna Kassu asustelee enemmän kaupungissa siellä J:n luona, mutta sille rakennettiin oma häkki iskälään, eli tulevaisuudessa se viettää suurimman osan aikaa maalla, ja hyvä niin.

 Vielä pääsi luistelemaan, ei ollut satanut lunta.

Kassun mielestä oli kauhean hauskaa kiusata isän aikuisia hauvoja, kun se sai itse olla vapaana, ja ne olivat häkissä. Mustilla meni hermot ihan tyystin, mutta vanha Milla tottuneena emona ei ollut moksiskaan.

Kassun pilkka kapsahti omaan nilkkaan, kun se joutui häkkiinsä sitten itsekin.

Oli minulla kisuhommiakin. Isä käytti Riesan perjantaina pallitohtorilla, kuten oli luvannut (jo vuosi sitten kylläkin), ja sain vihdoin tuoda kisuni tänne omaan kotiin, vastahan minä reilun kolme kuukautta olenkin tässä asunut. Toukokuusta asti metsissä pyörinyt Riesa ei vaikuta yhtään harmistuneelta siitä, että asuu nyt taas sisällä lämpimässä talven ajan.

Elämänsä ensimmäisen junamatkan se oli ihan kiltisti, välillä vähän huuteli kummissaan, mutta kun piti tulla täpötäydellä bussilla Oulusta, se ulisi melko lujastikin välillä, ja ihmisten päät kääntyilivät ihmettelemään. Minua vain hymyilytti, kun yritin jutella Riesalle rauhoittavasti ja rapsutella sitä miten nyt vain sainkaan sormeni ujutettua kantokoppaan.

Heti kun päästiin kotiin, näytin Riesalle, missä hiekkalaatikko, se tutki paikat, söi, ja pisti nukkumaan. Ihan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Minulla on hyvä mieli, kun en ole enää ihan ypöyksin vain koko ajan.

Viikonloppuna oli täysikuu ja pakkasta, oikein sievää.

Tästä taidekuvasta voi olla vaikea hahmottaa, mistä on kyse, mutta hengityksen huuru taltioitui kameralle niin jännästi, että sen kanssa piti sitten värkätä. Voit erottaa huurupilven takaa käsittämättömän karsean/upean kukkaisan toppatakkini.

Ja tietysti sunnuntaina oli kakku time. Teen usein isälle suklaakakkuja jostain syystä, tälläkin kertaa löysin appelsiini-suklaakakun reseptin, ja olihan se tuhtia tavaraa, vaan tykkäsin.

Sunnuntaina oli myös hirvipeijaiset, joista minun oli pakko liueta heti syönnin jälkeen, koska ihmis(vanhus)määrä pienessä tilassa alkoi ahdistaa. Vaan saatiinpa käristystä.





Ja eilen oli se 11.11, vuosipäivä, josta puhuinkin viime postauksessa.








Pakko vielä mainita tuosta kysymyspostauksesta. Kysymyksiä on tullut yhteensä 19, kiitos kysyjille! Mutta vaikuttaa siltä, että niitä ei ole tulossa enempää, koska viimeisimmät ovat tulleet jo aikoja sitten. Odotin ehkä vähäsen suurempaa määrää, mutta tulihan niitä sentään. Täytyy kai tehdä se vastauspostaus, kunhan viitsin.

Kyseessähän oli 100:n lukijan juhla, mutta kuten tällaisessa tilanteessa väistämättä tapahtuu, yksi lukija on tällä aikaa häipynyt.