Málmhaus

Katsoin pari päivää sitten elokuvan, joka herätti sen verran paljon ajatuksia, että halusin siitä ihan erikseen kirjoittaa.

Kyseessä on islantilainen elokuva Málmhaus, englanninkielinen nimi Metalhead. Tarina kertoo tytöstä, jonka veli kuolee tytön ollessa 12-vuotias. Veli, pitkätukkainen teinipoika nimeltä Baldur, oli metallimusiikin ystävä, ja surua käsitelläkseen sisko, Hera, vetää ylleen veljen bändipaidan ja nahkatakin, ja polttaa kaikki omat värikkäät vaatteensa. Hera imee itseensä kaiken veljestään ja sulkeutuu kuoreensa, vetäytyen vain musiikin lohduttavaan huomaan.

Tarina kertoo myös vanhemmista, särkyneestä perheestä. Siitä, kuinka lapsen menettämisen tuska ei koskaan katoa.

Se kertoo uskon kyseenalaistamisestakin, ja elokuvasta voikin löytyä pientä kristillistä propagandaa, mutta ei se minua niin hirveästi häirinnyt. Aina nuoren ihmisen kuollessa jumalaa epäillään, miksi, miksi?

Ennen pitkää Hera tutustuu black metallin brutaaliin maailmaan, ja lumoutuu Norjan kirkonpolttomeiningeistä. Hän ei ole koskaan oppinut työkaluja käsitellä suruansa, eivätkä ole vanhemmatkaan. Välissä on kulunut kymmenisen vuotta, ja koko perhe on yhä aivan vereslihalla.

He elävät tavallaan aika yksinäistä elämää maatilallaan, eikä kukaan kylilläkään tunnu puhuvan toisilleen mistään tärkeistä asioista, pelkkää juoruilua ja turhaa löpinää. Vanhemmat esittävät urheasti normaalin iloista muita tavatessaan, mutta vajoavat takaisin synkkyyteen kotiin päästessään.

Herasta tavallaan näkee paljon selvemmin sen tuskan, vaikka hänkään ei suostu myöntämään sitä, eikä halua kenenkään näkevän sisälleen. Hän vaikuttaa myös melko itsetuhoiselta alkoholin ja typerien tempaustensa kanssa.

Lopulta tarina kertoo siitä, että kipu täytyy käsitellä, jotta pystyy jatkamaan elämää. Tapoja käsitellä on erilaisia, ja se on pelottavaa ja vaikeaa, mutta se täytyy tehdä, heidän kaikkien.

Elokuvan loppukohtaus sai minut itkemään ääneen, oikein vollottamaan.

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että minäkin olen menettänyt veljen, tosin en onnettomuuden, vaan itsemurhan takia. Olin silloin vain 8-vuotias, joten siitä tulee tässä kuussa kuluneeksi 15 vuotta. Myös minä käsittelin tuskaani juuri niin kuin Hera, imin itseeni kaiken mahdollisen A:sta, kaivoin A:n tavaroita ja musiikkeja läpi lähes fanaattisen fanin tavoin, luin A:n kirjoituksia uudestaan ja uudestaan. Tutustuin metalliin, ja sitten black metalliin. Käytin A:n vaatteita, ja muutuin kasvaessani jopa niin paljon A:n näköiseksi, että joskus äiti purskahti itkuun minua katsoessaan.

Masennuin ja eksyin omiin maailmoihini, ja jonkin aikaa kaikki ympärilläni siinä kuin minä itsekin pelkäsimme, että minun kohtaloni tulee olemaan ihan samanlainen kuin A:n.

Minä olen katsonut vierestä, kuinka vanhempani ovat särkyneet peruuttamattomasti. Nykyäänkin, kun katselen joitakin harvoja olemassaolevia valokuvia noilta ajoilta, voin nähdä vanhempieni ja toisen veljeni kasvoilta sanoinkuvaamattoman tuskan. Minä itse olin vain lapsi, eikä lapsi käy surua läpi samalla tavalla. Jouduin siis käymään sitä pikku hiljaa läpi kasvaessani, aivojeni kehittyessä ja oppiessani ymmärtämään.



Suurin ero tämän elokuvan perheen ja minun perheeni välillä lieneekin se, että me saimme apua. Me kävimme yhdessä ja erikseen erilaisten ammattiauttajien luona, saimme kriisiapua ja sukulaisten tukea, vaikken noista käynneistä ja keskusteluista oikeastaan mitään muistakaan. En tiedä, kuinka paljon isä tai J ovat pystyneet puhumaan siitä, mutta tiedän ainakin sen, että äiti on puhunut tuskastaan paljon siskojensa ja ammattiauttajien kanssa. Niin olen myös minä. Minulla oli jo silloin lapsena kaksi niin läheistä ystävää, että pystyin aina puhumaan heidän kanssaan A:sta, ja se oli silloin hyvin tärkeää, vaikken sitä niinkään itse tiedostanut. Myöhemmin teini-ikäisenä minäkin aloitin käynnit psykologeilla ja terapeuteilla.

Ja kyllähän minä sitten jossain vaiheessa opin itkemäänkin.



Nykyään yleensä näin vuosipäivän aikoihin marraskuussa tulee edelleenkin juteltua A:sta vanhempien ja J:n kanssa. Se on mukavaa, tykkään kuunnella muiden juttuja, koska en itse koskaan ehtinyt tuntea A:ta niin hyvin. Ikäerommekin oli niin suuri, että meillä ei ollut yhteisiä kavereita tai koulumatkoja tai mitään sellaista.

Muistan kuitenkin paljon mukavia yksityiskohtia A:n ulkonäöstä ja käytöksestä ja jutuista, enemmän mukavia kuin niitä hetkiä, jolloin A:n oma masennus ja tuska puskivat läpi. Enää muistot eivät tuota pahaa oloa. Me selvisimme.

Ihan hemmetin upea kappale elokuvasta, Heran itse tekemä.



Ehkä tämä nyt pikkuisen spoilaa koko leffan tämä teksti, mutta suosittelen silti lämpimästi katsomaan sen. Minulle ei jäänyt siitä huono olo, vaan sellainen haikea. Itketti, mutta enää itku ei maistunut vereltä ja painanut rintaa, vaan puhdisti ja helpotti.


Sattumaa ei ole. Näin minä uskon. Ja se, että juuri nyt törmäsin tähän elokuvaan, ei ollut sattuma.