--

Pelkään ihan hirveästi. Toivoin, että Limingasta pois pääseminen kotikuvioihin, nukkuminen, se auttaisi. Saisin rauhan. Mutta missä tahansa olenkin, toivoisin, että olisin jossain muualla. Jopa iskälässä en ole rento. Nukun ja nukun ja sekin vain ahdistaa. Leivoin, kyllä, en muista miltä se tuntui. Olen ollut emolla ja Haltiapojalla yötä. Meillä oli vuosipäiväkin. Se oli ihan kamala päivä.

Tunnen imeväni ympäristöstäni kaiken värin ja äänen. Vain musta aukko, äänetön, liikkumaton. Äiti näkee mutta en jaksa kertoa sille mitään. Tiedän, kuinka äiti muistaa minut voimattomana sängyn pohjalla makaamassa, itkemässä äänetöntä huutoitkua, vaikertaen "auta", ja tiedän, että äiti pelkää. En jaksa pelätä. En jaksa muistaa, miten minä silloin pari vuotta sitten kiipesin täältä kuopasta. En jaksa muistaa niitä ylentäviä ajatuksia, sitä kovaa työtä, taistelua omaa mieltä vastaan. En jaksa.

En enää tiedä, mitä odotan. Aina huomenna voisi olla paremmin, ja joskus onkin. Sitten tulee seuraava huominen, kahta kamalampi. Älkää katsoko minua, älkää nähkö. Äiti näkee. Tavallaan toivoisin, että äiti näkisi, eikä minun tarvitsisi sanoa mitään. Toisaalta tahdon vain takaisin iskälään, metsään. Siellä on ainakin yksinkertaisempaa. Mutta serkut tulevat, enkä voi enää nukkua ja makoilla ja leipoa hiljaa. Tiedän, että se on hyvä, mutta olen silti pettynyt.

Voi niitä suuria lupauksia siitä, että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. Nyt en enää ikinä anna pimeyden nielaista minua.

Olen ärtynyt ja poissaoleva ja vainoharhainen. Samat lauseet kiertävät kehää päässäni.

"Minä en ole mikään. Minä en ole kukaan"