torstai 15. tammikuuta 2015

I would keep myself

Yritän ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoittaa blogipostauksen kännykällä. Tietokoneeni epäilemättä räjähtää hetkellä millä hyvänsä, joten jos ette kuule minusta enää ikinä, kuolinsyyni on siinä. Hautakivessä voi lukea vaikka "räjähti kappaleiksi" ja savuavat koneen osaset täytyy haudata kanssani, sillä ne ovat sulaneet kiinni hiiltyneisiin ruumiin palasiini.

Kirjoitan juuri nyt siksi, koska kirjoittaminen auttaa. Se on melkein kuin puhumista, mutta ilman kuulijan niskaan sysättyä vastuuta hedelmällisestä keskustelusta tai fiksuista kommenteista. Jos kerron ääneen jollekin miltä minusta tuntuu, se joku joutuu vastaamaan jotain. Paitsi kissa. Täällä voin kirjoittaa niin paljon ja usein kun tahdon, ja niin monta kertaa samasta aiheesta kun on tarve, eikä minun tarvitse tietää, kuinka moni on kyllästynyt paskaani, eikä kenelläkään ole paineita sanoa mitään.

Uskon, että aika monikin on kyllästynyt kuulemaan huoliani, niin oikeassa elämässä kuin netissäkin, ja tänään taas tuntuu, että ei minulla muuta olekaan kuin huolia.

Ostin vasta uuden muistikirjan, koska edellinen tuli viimeinkin täyteen. En ole kirjoitellut siihen juurikaan viime vuosina, mutta yritän nyt vähän taas panostaa tuohon uuteen. Ja eikös siitä ole vasta vähän aikaa, kun kerroin blogissa, että pastellivärit eivät ole enää pitkään aikaan oikein kiinnostaneet? Hmm jaa, taisin jotenkin innostua niistä taas vähän. Onhan minulla ne pastelliset rastatkin. Ja jostain syystä kaupassa, kun olin jo ottanut koriin mustakantisen muistikirjan, jossa oli timangeja ja muuta sellaista, lopulta vaihdoin sen mintunvihreä-vaaleanpunaiseen, jossa on pöllö kannessa, ja joka maksoi puoli euroa enemmän. Huhhuh. Eksyin sivuraiteelle. Niin, yritän kirjoitella käsinkin sinne, ihan omaksi ilokseni ja mielenrauhakseni, mutta jotenkin blogista vain on tullut niin tärkeä minulle. Tänne on niin helppo kirjoittaa. Tuntuu turvalliselta, kun en ole oikeastaan koskaan saanut sitä anonvihaakaan juuri lainkaan.

En ole enää pariin kuukauteen merkinnyt kalenteriin ylös paniikkikohtauksia, ei ole ollut tarve. En ole saanut niitä. Oliko se nyt syyskuussa, kun minun piti merkitä pieni pinkki ympyrä kalenteriin melkein joka päivä pysyäkseni kärryillä. Ne alkoivat yhtäkkiä taas, ja sitten loppuivatkin. Ei ole ollut ikävä. Mutta sitä kauheammalta se tuntuu nyt, pitkän tauon jälkeen. Ehkä se on jo menossa ohi, katsokaas nyt, kirjoittaminen auttaa, saa keskittyä johonkin muuhun.

En voi lakata tuntemasta, millainen taakka olen. Joopajoo, kenties osa oloistani johtuu niistä pillereistä, mutta totuus on, että olen aina ollut herkkä, häilyväinen, ja taipuvainen melankoliaan ja ahdistukseen. Olen elänyt pelkotilojen kanssa niin kauan kuin muistan. Tämä kaikki on osa minua. En usko, että voisin koskaan jättää tätä kaikkea taakseni lopullisesti. Ja nämä ajatukset johtavat minut sellaiseen tulokseen, että tulen aina olemaan yksinäinen. Sillä kuka jaksaisi kauan minun kaltaistani seuraa?

Tänne muuttaessani ja koulun aloittaessani olin niin varma, että täällä voisi vihdoin olla ihmisiä, joihin samaistua. Outoja, hassuja, ja minunlaisiani. En erottuisi joukosta niin räikeästi, tuntisin itseni osaksi yhteisöä. Sellaiseksi tuota koulua on kehuttu, yhteisölliseksi. Eikä siellä todellakaan dissata ketään, ei jätetä tahallaan ulkopuolelle. Vikahan onkin vain minussa, ei heissä. Me kaikki olemme eksistentialistisessa angstissa kärsiviä nuoria taiteilijan alkuja, se on pelkkä vitsi, totta kai meillä on kurjaa ja blaablaa, taiteilijan klisee. En minä ole ainoa, joka on sieltä poissa mielen mustuuden takia, en varmasti.

Mutta tänään, kun viimein rohkaisin itseni sen verran, että lähdin kouluun lounaalle, en voinut muuta kuin tuntea itseni muukalaiseksi. Kaikeksi onneksi ne eivät kysyneet, missä olen ollut. Mutta käteni tärisivät kun kauhoin ruokaa suuhuni. "Ne näkevät, ne tietävät" minä ajattelin kauhuissani ja häpesin itseäni. En kuullut, mistä ne puhuivat, en nauranut mukana, en katsonut silmiin. Söin nopeasti ja seisoin aulassa. Mitä nyt? Odotanko tunnin alkua vai lähdenkö kotiin? Näin ryhmissä istuvia ihmisiä juttelemassa ja nauramassa. Tajusin, etten koskaan voi olla osa sellaista, ja vain siksi, etten osaa, en uskalla, vetäydyn tieten tahtoen, ja se on vain oma vikani. Ne hyväksyisivät minut. Hyväksyisinpä itsekin.

Seisoin aulassa ja kauhukseni silmäni täyttyivät kyyneleistä. Voi ei, ei nyt, ei täällä! En jäänyt, vaan nappasin takkini ja kiiruhdin pois. Mutta ehkä huomenna voisin mennä iltapäiväksi. On krokipiirustusta.





Kävin kylän ainoalla kirpputorilla saadakseni jotain tekemistä, ja löysin hemmetin hienon kaulakorun. Kuvat eivät kerro kuinka cool se on. Olen tänään maalannutkin lisää. Se rentouttaa.

Riesa yrittää lohduttaa. Se tunkee mahdollisimman lähelle ja tassuttelee ja tuijottaa.

4 kommenttia:

  1. Voi sua :c
    Minä ainakin jaksan lukea ja kuulla murheistasi~

    Riesa selvästi rakastaa sinnuu <3

    VastaaPoista
  2. "Tajusin, etten koskaan voi olla osa sellaista, ja vain siksi, etten osaa, en uskalla, vetäydyn tieten tahtoen, ja se on vain oma vikani. Ne hyväksyisivät minut. Hyväksyisinpä itsekin." Kuulostaa niin tutulta että sain väreitä. Minäkin koen eläneeni pelkotilojen kanssa niin kaus kuin muisti kantaa, en jotenkin osaa kuvitella elämää ilman niitä. On niitä valoisiakin päiviä, mutta sielä se silti aina on: pimeys. Oudot tunteet ja ajatukset, siitä että on liian erilainen jollain tapaa. Ihan kuin aina olisi jokin tapa, siltä se ainakin tuntuu.
    Halaus sinulle, olet upea ihminen kaikesta huolimatta.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelko on jännä juttu. Pitää aina yrittää muistaa, että pelko itsessään ei pysty minua vahingoittamaan, eikä se ole oikeasti osa minua. Se tulee ja se menee. Ja minusta poistuttuaan siitä ei jää jäljelle mitään, vain minä itse pysyn. Pelossa sinällään ei ole mitään vikaa, mutta kun se rajoittaa elämää, siitä tulee vankila. Ja rohkeutta pystyy oppimaan.

      Kiitos <3

      Poista

Penni ajatuksistasi.