Eyes

Yritän kirjoittaa mahdollisimman tarkasti viime öisestä unestani. On tärkeää, että tämä uni löytyy jostain kirjoitettuna, ja vaikka aamulla raapustinkin muistikirjaan sen pääpiirteissään, haluan kirjoittaa vielä uudestaan, paljon tarkemmin.





Se alkoi kuin elokuva. Katselin jännittävää kohtausta, ja mietin, onko tämä oikeasti jokin elokuva, onko tämä oikeasti olemassaoleva, jonkun tekemä. Pieni poika, alle kymmenvuotias. Niin voimakas. Maailma, jossa osalla ihmisistä on Lahja, kyky muokata ja tuottaa energiaa erilaisilla tavoilla. Tämä poika oli aivan erityisen voimakas, hän pystyi luomaan energiasta melkein mitä vain, ja hänet oli lähetetty taistelemaan Kauhua vastaan. Hopeainen Kauhu, jolla oli yksi suuri silmä. Pieni vaaleatukkainen poika ei edes näyttänyt pelokkaalta, kun hän salamannopeasti keskitti suunnattoman määrän energiaa käteensä ja löi sen Kauhun läpi, niinkuin suuren miekan, ja siinä samassa energia olikin kadonnut, jäljelle jäi vain suuri reikä, joka kulki Kauhun läpi päästä päähän. Pojan oli pakko syödä Kauhun keskiö, sen perimmäinen voiman lähde. Silmä. Näin lähikuvassa, kuinka pojan käsi kaivoi suuren silmän mustan mönjän keskeltä ja tunki sen kokonaan suuhunsa, pureksi vaivalloisesti ja nieli. Sitten pojan silmät alkoivat hehkua keltaisena, kun energia virtasi hänen suonissaan.

Sitten olin minä, maailmassa jossa lapset eivät saaneet pelätä hirviöitä. Äiti tuli sänkyni ääreen, kerroin, että vaatekaapissa on hirviö. Äiti vastasi "ehkä onkin, mutta ei niitä saa pelätä, sinä olet voimakkaampi!"

Lapsi syntyy Lahjan kanssa, joka voimistuu lapsen kasvaessa. Aikuisuuteen tultaessa voima kuitenkin alkaa huveta, ja viimeistään sitten, kun on aika tuottaa omia jälkeläisiä, suurin osa voimasta siirtyy niille. Äitini oli yhä selvännäkijä, hän pystyi järjestelemään ajan rippeitä niin, että sai häivähdyksiä tulevaisuudesta, mutta Lahja heikkeni koko ajan. Minä sen sijaan vahvistuin. Kävin vuosittain testeissä, kuten kaikki muutkin lapset, testeissä, joista valittiin sopivia kukistamaan Kauhuja. Joskus niitä tuli harvoin, joskus vain muutaman kuukauden välein.

Sitten olin nykyhetkessä, 24-vuotias, siis vanha, aikuinen. Lahjan pitäisi alkaa heiketä koska vain, eikä minua silti oltu koskaan valittu taistelemaan Kauhuja vastaan, vaikka olin voimakas. Pystyin luomaan ympärilleni tavattoman kirkkaan Auran, joka suojasi minua. Pystyin luomaan illuusioita, kaivautumaan varovasti toisten mieliin, hämmentämään, sekoittamaan, ja minulla oli Katse, eräänlainen tapa hypnotisoida. Pystyin liikkumaan hitaasti, kuin näkymätön, niin ettei kukaan edes huomaisi minun liikkuneen tai noteeraisi lainkaan olemassaoloani. Pystyin myös liikkumaan äärimmäisellä nopeudella lyhyitä matkoja. Äiti oli nähnyt jo minun lapsuudessani näyn, että minä tulen vielä taistelemaan Kauhuja vastaan, ja pelännyt puolestani siitä asti.

Tiesin, tuon "epilogin" tapahtumien sattuneen noin vuosi sitten, viimeksi Kauhun saapuessa ihmisten keskuuteen. Tuosta pienestä, voimakkaasta pojasta puhuttiin edelleen. Kauhuja oli kolmenlaisia. Hopeainen, pitkulan ovaalin muotoinen, jolla oli silmä. Musta, suorakaiteen muotoinen, jolla oli aivot. Ja Pimeä, kolmiomainen, jolla oli sydän. Hopeainen ja Musta olivat kiinteän oloisia, ne heijastivat valoa ja ne oli helppo tappaa kuin fyysiset olennot, Pimeä sen sijaan imi itseensä kaiken valon ja oli juuri ja juuri ei-olevainen, ei-fyysinen, jotain plasman, kaasun ja energian välillä.

Sain kutsun viimeisiin testeihin. Eikä minua valittu. Sen jälkeen olin virallisesti aikuinen, eikä minun tarvitsisi enää käydä testeissä tai taistella. Sitten kuitenkin jostain kiiri sana, että toisessa kaupungissa joku näkijä oli nähnyt, että Kauhu on tulossa, ja tällä kertaa se olisi Pimeä. Minut kutsuttiin uudestaan testeihin melkein heti edellisten jälkeen, olin kummissani. Arvelin, että nyt sitä mennään, ja olin tietysti oikeassa. Näytin taas kerran tuomareille suuren, kirkkaan Aurani, ja he katselivat toisiaan merkitsevästi.

En tiennyt, miten Pimeän voi kukistaa. Siihen ei käy tavanomaiset aseet, ja se tunkeutuu välittömästi mieleesi, kun se pääsee lähelle. Koko maailman mielisairaalat olivat täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet puolustautua, eivät osanneet pystyttää muureja mielensä ympärille. He joko makasivat liikkumatta sängyssä, silmät kauhusta ammollaan, kunnes kuolivat nälkään ja unenpuutteeseen, tai sitten ryömivät huoneidensa lattialla kirkuen, ja jotkut riehuivat silmittömästi kaiken ympäriltään tuhoten. Tiesin tämän, olin nähnyt sen, enkä voinut olla pelkäämättä. Miten huijaisin Pimeää, joka on niin voimakas?

Keskustelin vanhan miehen kanssa, joka oli kerran kukistanut Pimeän. Hän oli käyttänyt erikoista taktiikkaa, houkutellut Kauhun hylättyyn kerrostaloon, pieneen huoneeseen, jossa hän oli pystynyt hämmentämään sitä tarpeeksi iskeäkseen. Arvelin, että hämmentäminen olisi nimenomaan valttikorttini. Keräsin pari laatikollista tarvikkeita, ja matkustin junalla kaupunkiin, jonne näkijä oli sanonut Kauhun tulevan.



Junamatkalla melkein heräsin tästä unesta. Aloin tiedostaa, että unimaailma ympärilläni oli pelkkää unta, ja juuri ja juuri tunsin patjan selkäni alla. En kuitenkaan ollut valmis heräämään vielä, joten keskityin tiedostamaan vain junan penkin allani, ja laatikot jaloissani. Uppouduin takaisin unimaailmaan.

Järjestin väijytyksen hylättyyn tehtaaseen tai johonkin vastaavaan suureen, monimutkaiseen rakennukseen. Pystyisin taivuttelemaan Pimeän tulemaan sinne mielenhallintakikallani. Täytin koko huoneen silmillä. Maalasin niitä seiniin ja lattioille, erilaisia, eri kokoisia. Raahasin sinne monenlaisia esineitä, nukkeja, joilla oli suuret tuijottavat silmät, ja kaikenlaista kiiltävää.


Sinä iltana, kun näkijä oli kertonut Kauhun saapuvan, seisoin tehtaan katolla katselemassa ympärilleni. Pitelin kädessäni suurta veistä, johon olin sitonut suuren määrän energiaa ja ajatuksiani, aikomuksen repiä Pimeän kahtia. Näin, kuinka ihmiset vetäytyivät turvapaikkaan, suuren taloon, joka oli suojattu. Siellä ihmisten mieliin ei pystyisi tunkeutumaan mikään. Menin silmähuoneeseen odottamaan. Asettauduin pimeimpään nurkkaan, suojasin itseni näkymättömällä Auralla, ja aloin kutsua Kauhua luokseni.




Pian mieleni oli niin tiukassa yhteydessä Kauhuun, että tunsin sen läsnäolon hyvin voimakkaana, melkein fyysisenä tunteena. Sitä on hankala selittää. Olin melkein yhtä sen kanssa. Sillä ei varsinaisesti ollut ajatuksia tai tunteita, mutta tunsin sen sisällä vellovat liikkeet silti. Huoneen ovi oli raollaan, ja pian näin jo ihan omin silmin, kuinka mustanmusta Pimeä lähestyi. Sillä ei ollut minkäänlaisia piirteitä, ei mitään, mihin katse olisi voinut kiinnittyä, ja sen kolmiomainen muotokin häilyi juuri ja juuri erottuvana. Ihmettelin, miten se voi katsoa niitä kaikkia silmiä, kun sillä ei ole silmiä. Keskityin kuitenkin purkamaan energiaa jokaiseen huoneessa olevaan silmäpariin, kaivautumaan syvemmälle Pimeän sisään, hämmentämään sitä. Se ei tajunnut, mikä niistä kaikista silmäpareista kuului minulle. En räpytellyt, en katsonut pois. Tuijotin järkähtämättä samalla kun keskityin kaikella voimallani niihin kaikkiin silmiin, kuin jokainen niistä olisi ollut minun, kuin olisin nähnyt niillä kaikilla, ja lähestyin Kauhua äärimmäisen hitaasti. Liikuin huomaamatta, näkymättömästi, ja jatkoin tuijottamistani. Tunsin, kuinka Kauhu näki yhtä aikaa jokaisen pienen yksityiskohdan huoneessa, minua lukuunottamatta.

Hetkeni oli tullut. Keskitin vielä viimeisen energiapurkauksen kädessäni pitelemääni veitseen, loikkasin yhtäkkiä suurnopeudella ja työnsin veitsen kahvaa myöten Pimeyteen, sitten olin siinä jo kyynerpäitä myöten. Viilsin nopealla liikkeellä koko Kauhun halki ylhäältä alas samalla kun se päästi käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman kuolonäänen, ja tiesin, että ihmiset turvapaikassa asti kuulivat sen.

Pimeys ja sen sisältä tulviva musta aineeton aine valuivat hitaasti kohti lattiaa, ja minä olin itsekin kokonaan musta kaivaessani sieltä syvältä sisältä Pimeyden sydäntä. Minun olisi pakko syödä se ja imeä sen energia itseeni, vain Kauhuilta ryöstetty energia varmistaisi ihmiskunnan säilymisen. Jos keskiön jättää syömättä, sen energia menee takaisin Kauhuille, mutta minä saisin sen ihmisille. Kenties joskus tulevalle lapselleni.

Löysin lopulta harmaan, kovan köntin, jonka leikkasin veitsellä osiin, ja yökkäillen jyrsin sitä kauan aikaa. Se oli kovaa ja sitkeää ja kammottavan makuista, mutta joka suupalalla tunsin voiman virtaavan sisääni ja ympärilläni. Silmäni alkoivat hehkua keltaisina.


Herätessäni unessa soinut musiikki soi vielä päässäni, mutta enää en saa siitä otetta. Se oli sopiva tuollaiseen pimeään scifimaailmaan, metallinen, agressiivinen. Mutta tämä kappale kuitenkin muistuttaa sitä ihan pikkuisen, siis hyvin pikkuisen, unen musiikki oli paljon menevämpää ja tosiaankin agressiivista, ja siinä ei ollut laulua. Joka tapauksessa:

Etenkin alku ja n. kahden minuutin kohdalla alkava instrumentaaliosio tuovat jotenkin tuon unen mieleen.




En ole pitkiin pitkiin aikoihin nähnyt näin yksityiskohtaista, juonellista ja seikkailuntäyteistä unta. Enkä näin merkityksellistä unta. Se on erittäin tärkeä, näen heti siinä paljon alitajuntani liikkeitä, mistä mikäkin kertoo. Tätä pitää pohtia paljon. Nämä ajatukset tulivat juuri oikeaan aikaan. Juuri oikeana yönä. Unen jälkeen herätessä ei kannata heti nousta ylös, varsinkin jos uni jäi kesken. Tämä uni oikeastaan jäi kesken jossain vaiheessa, kun heräsin, mutta makasin silti silmät kiinni varmaan pari tuntia miettimässä sitä. Se on melkein sama asia kuin unen näkeminen, koska mieli on vielä vähän unenpöppörössä, ja ajatukset liikkuvat samansuuntaisesti kuin nukkuessa. En enää tiedä, mitkä yksityiskohdat lisäsin heräämisen jälkeen, koska se on kaikki samaa massaa, eikä sillä ole mitään väliäkään. Se on nyt kokonainen.