Anxious bunny

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, torstaisin on joogaryhmä. Se on aamulla, ja minun pitäisi herätä viimeistään yhdeksältä. Kello on nyt puoli kaksi, eli ei ihan hirveästi, mutta... Noh. En tiedä. Suljin jo kaiken ja pesin naaman ja hampaat ja luulin olevani menossa nukkumaan, mutta sitten tuli paha olo, enkä mennytkään. Inhoan sitä hetkeä, kun on matkalla sänkyä kohti. Siinä tulee usein paha olo. Jossain hampaiden pesun, valojen sammuttamisen ja hupparin riisumisen aikana.

Tuumasin, että tämmöinen tuettu asuminen. Ööh. Tietävätköhän lukijani siitä, millaista se käytännössä on? Tai kiinnostaakohan niitä yhtään, jos vaikka kertoisin? Minä ainakin muistan, kun kävin ihan ensimmäistä kertaa tutustumassa tähän mestaan, ja ajattelin että ei helevetti, en kyllä ikinä tuonne muuta. Ajattelin, että kyylätään ja hyysätään melkein kuin jossain laitoksessa. Ja no. Onhan tässä nyt vähäsen jotain samaa. Vähäsen. Mutta sitten jäin asiaa pohtimaan - itkettyäni ensin koko sen illan - ja tulin tulokseen, että kun yksin asuminen kerran tuottaa minulle jonkin verran vaikeuksia, niin kai sitä voisi kokeilla. On kumminkin ehkä vähän outoa, että minä olen itse asiassa asunut omillani jo vuodesta -10, mutta se on vieläkin jotenkin vaikeaa. Luullakseni suurin osa täällä asuvista asuu ekaa kertaa poissa kotoa, mutta en voi varmaksi sanoa. Ja mitä vaikeuksia minulla sitten on ollut, joiden perusteella äiti tätä tukiasuntoa ehdotti? Ei hirmuisia. Kaupassa pystyn yksin käymään, yleensä, ihan helposti. Aika usein jaksan kokatakin ihan omin avuin, ja aika usein ihan oikeaa muonaa. Erityisesti siivoaminen on aina ollut hankalaa, siis todellakin, ensimmäinen kämppäni... Se oli kyllä jäätävä paikka. Joskus sellaiset asiat kuin "pitäisi viedä iso jätesäkki roskiin" tai "pitäisi palauttaa pulloja" tai "pitäisi kutsua talkkari katsomaan juttua x", ne ovat aika hankalia. Erityisesti tuo jälkimmäisin. Palelin siellä ensimmäisessä kämpässäni koko hemmetin talven, koska yksikään patteri ei toiminut. Ihan tosi. Istuin koneella paksuissa vaatteissa, peitto niskassa, ja kynsikkäät kädessä, ja palelin silti, enkä taatusti uskaltanut ilmoittaa asiasta minnekään. Ja noh, sen sellaista, pieniä ongelmia, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Mutta mitä apua niihin olen täällä sitten saanut? Ainakin tuo ahdistava talkkarihomma sujuu mainiosti. Sanoin ohjaajalle, mitä täällä pitäisi tehdä, ja ohjaaja kutsuu sen. Vau. Siivoaminen sitten. No, olen kyllä ollut alkusyksyn ajan melko hyvissä voimissa, jaksanut siivota, ja koska ohjaaja käy täällä ainakin kerran viikossa, siitä tulee vähän lisämotivaatiota. Tällä viikolla, kun ohjaaja soitti, kerroin olevani ylikuormittunut, ja etten ole jaksanut siivota pariin viikkoon. Se sanoi, että loppuviikon tuuraaja, jota en tunne kyllä juurikaan mutta jonka jotenkin tiedän, voisi tulla minua auttamaan. Se on vähän ahdistavaa. En oikein tiedä, haluanko tänne sellaista. Toisaalta se voisi olla juuri sopiva motivoimaan ja vähän tuuppimaan eteenpäin. Aamulla se kävi ovellani, aamupäivällä siis, ja sanoin, etten vielä tiedä, haluanko apua vai saanko siivottua itse. En muista mitä se sanoi, olin uninen... Mutta jotenkin kuvittelin, että se sanoi tulevansa myöhemmin päivällä uudestaan kysymään, tai soittavansa, tai jotain. Mutta ei siitä sitten kuulunut mitään.

Kuitenkin jo pelkästään se odotus siitä, että tuleekohan se tänne, sai minut tekemään sentään jotain. Tiskasin, pesin pyykkiä, pesin pöntön ja lavuaarin, ja vaihdoin lakanat. Vielä en jaksanut järjestellä ja imuroida. Joten ihan hyvinhän se meni.

Täällä on myös sellainen järjestely, että jos ahdistaa lähteä kauppaan, ohjaajat voivat käyttää meitä autolla, ja tulla kauppaan mukaan. Olen käynyt pari kertaa kaupassa sillä tavalla, kun muita on ollut lähdössä, sekin on joskus ihan jees, kun on ankeaa eikä jaksaisi millään.

Kerran toinen ohjaaja myös oli apunani ruoanlaitossa, kun olin ihan poikki, ja sanoin että kokata pitäisi. Se vain tuli ja oikeastaan seisoi vieressä ja jutskaili kanssani, eikä siinä ollut mitään kurjaa, mutta en ole halunnut sellaista tukea sen koommin. Silloin kun muutin, ohjaajat auttoivat viemään tyhjiä laatikoita pahvinkeräykseen ja jotain laatikoita varastoon.

Kenties kaikkein kätevintä on se, että lääkäri tulee tänne kerran kuussa. Jonnekin teekoohon tai polille lääkärille meneminen on ahdistavaa. Ohjaaja on lääkäriajalla mukana. Lääkäri on fiksu ja ei vielä ammattiinsa kyllästynyt. Jos minulla olisi lääkitys, reseptin uusiminen hoituisi kätevästi, ja ohjaaja muistuttaisi minua lääkkeiden ostamisesta ja kysyisi koska resepti pitää uusia ja lähettäisi lääkärille viestin että uusippa resepti. Ohjaajani esimerkiksi lähetti lääkärille sellaista viestiä viime viikolla että kirjoita uusi B-lausunto, ja se hoitui sillä.

Ja se vasta onkin kätevää, että ohjaaja auttaa niissä karseissa kelan papereissa. Se muistuttaa, mitä pitää tehdä ja minne, se neuvoo mitä kirjoittaa, ja se jopa soittaa paikkoihin, jonne pitää soittaa, kunhan olen paikalla kuulemassa puhelun. Minun ei välttämättä tarvitse puhua mitään. Ihan hyvinhän täällä asiat on.

Sellainen kytätyksi tulemisen olo tulee vain joskus aamulla, kun ohjaaja soittaa tai koputtaa oven takana, muistuttaa heräämään. Toisaalta on ihan jees kyllä, että se soittaa, on suurempi todennäköisyys, että jaksan nousta ja lähteä sinne minne pitää lähteä. Toisaalta se on vähän stressaavaa, ja usein tulee hiljaa peiton alla kiroiltua ennen kuin vastaan tai menen avaamaan oven.

Ja sittenhän tähän liittyy se ainainen yksinäisyys. Ehkä se jotenkin auttaa, että ohjaaja käy ja tuolla alakerrassa on ne tilat joissa on ryhmiä ja jonne saa mennä päiväsaikaan. En kyllä juuri koskaan käy siellä... Mutta teoriassa? Ja siellä on se nuorten ryhmä jossa minun pitäisi perjantaisin käydä. Ja kaikkien naapureiden nimet tietää, vaikken ole niiden kanssa mitenkään vapaa-ajalla hengaillutkaan. Paitsi yhden alakerran naapurin kanssa kävin kirpputorilla! Se oli mielestäni jo saavutus. Ja ne samat naapurit käyvät ryhmissä ja asukkaiden kesken on infoja ja joskus retkiä ja asukasiltoja. Muistaakseni marraskuulle on sovittu yksi yöreissu, taisi olla Leville. Asukkaiden kesken. Ja silloin kun olin vasta muuttanut niiden kanssa käytiin kerran syömässä. Sen sellaista. Se on ihan jees. Ei ainakaan vielä mitään yli-innokasta pakonomaista teennäistä hengailua ja kaverustumista. Niin ja olen nähnyt yhden naapurin pikkuisen kissanpennun ja toisen naapurin aikuisen kisun, kisut kävivät kylässä siellä yleistiloissa. Se oli hieno hetki.

(Yritän tietoisesti olla ajattelematta Riesaa yhtään koska aina kun ajattelen masussa muljahtaa ja tajuan, että taas meni yksi päivä eikä kisua kuulu kotiin. Se on ollut karussa kuukauden. Ei ole ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa ahdistaa enemmän ja on paha tunne. Ei saa ajatella Riesaa.)

Nyt kun olen tähän hommaan päässyt tutustumaan jo jonkin verran ja käynyt vähän ryhmissä ja sellaista, niin eihän tämä niin pahalta vaikutakaan. Jovain täällä pystyy asumaan. Ainakin toistaiseksi. Mutta minua jännittää salaa aika paljon se, että kun huomaan tässä oloni huonontuvan koko ajan, että jos se menee todella todella huonoksi, niin mitähän sitten tapahtuu, miten siihen täällä suhtaudutaan, miten puututaan, miten autetaan... Ahdistaa pelko siitä, että pakotetaan ja patistetaan ja hiillostetaan, vaikka tuskinpa.

Mitähän olennaista täällä asumisesta vielä jäi sanomatta. No, ainakin minulla on nyt sellainen olo, että saan olla oma itseni, eikä tarvitse niin paljon hävetä. Ainakaan yhtä paljon kuin ennen, mutta toki häpeän itseäni vähän silti. Ja koska siitä aspergerista ja autistisuudesta ja neuropsykologisista tutkimuksista on nyt ollut jonkin verran puhetta, siitä on tullut jotenkin vapaampi olo. Siis sellainen, että saan sittenkin olla oma itseni, ei minun ehkä tarvitsekaan esittää jotain muuta. Ja erityisesti olen huomannut, kuinka äiti on tätä asiaa nyt käsitellyt, ja opetellut ymmärtämään vähän uudella tavalla, sekin tuntuu mukavalta.

Tästä ihan lyhyestä pikku selityksestä tulikin taas tällainen hemmetin jykevä tekstiseinä, huppista.

Sain täysikuusta näin craptastic kuvia. Mitään pimennystä en todellakaan jaksanut jäädä odottelemaan, peti kutsui. Silloin viime viikonloppuna. Sunnuntaiyökö se oli.

Nythän on lokakuu, first day of Halloween.