keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Come october

Olen onnistunut kuormittumaan liikaa jotenkin jännästi. Olen mennyt uusiin juttuihin ja joutunut tekemisiin uusien ihmisten kanssa. Maanantaisin on puutyöryhmä, tiistaisin käsityö-/taideaiheinen pienryhmä, keskiviikkoisin vain ohjaajan tapaaminen, torstaisin joogaryhmä, ja perjantaisin nuorten ryhmä. Olen oikeastaan jaksanut käydä koko nuorten ryhmässä vasta kerran, luullakseni. Totta puhuen minua ei kiinnosta istua siellä länkyttämässä niiden kanssa ja ryystämässä teetä ja tekemässä jotain kurjaa. Viimeksi paikalla ollessani siellä laulettiin karaokea, eikä se minua kyllä innosta, varsinkaan aamupäivästä.

Nukkuminen on kovin huonoa. Jokainen toimintapäivä vie lusikoita enemmän kuin ehdin yön aikana kerätä taas kokoon. Jokainen menetetty lusikka lisää paineen tunnetta, ja jokainen nukuttu tunti tuo aina vain vähemmän ja vähemmän lusikoita takaisin. Viime perjantaina jo tiesin, että nyt on kyllä liikaa kuormitusta, ja tästä ei hyvää seuraa. Keräilin rauhassa lusikoita koko päivän sängyssä maaten. Äiti tuli hiillostamaan, lähdetään kauppaan lähdetään, ostetaan eväitä, koska olimme sopineet lauantaiksi yhteisen retken Kuusamoon, Rukalle samoilemaan metsissä. Perjantaina olo oli vielä sellainen, että ei mitään tsäänssiä. Mutta kokemus tuo varmuutta, ja vaikka äitin hiillostus vain pahensi oloa, ja lauantain retki näytti jo tuhoontuomitulta, onnistuin kuitenkin häätämään sen äitin kauppaan ostamaan ihan yksin niitä eväitä, jotta sain rauhassa vähän keräillä itseäni. Niin, kun kokemus on opettanut, että seuraavana päivänä sitä sitten jaksaakin jo jotain. Vähän jännitin, etten jaksaisikaan kävellä laisinkaan, mutta maagisesti lusikat kuluvat hitaammin metsässä kaupunkioloihin verrattuna, ja jaksoin luullakseni ihan hyvin. Äiti ainakin kehui, että jaksoin paremmin kuin se oli odottanut. Maasto oli kyllä hyvin haastavaa, välillä piti ottaa kädet avuksi kiivetessä ja laskeutuessa, ylös alas ylös alas, kiipesimme huipulta huipulle, ja Valtavaaran huipulle, ja loppumatkasta jo kyllä reisissä tuntui. Nukuin automatkan kotia kohti, ja seuraavana yönä 14 tuntia. Maanantaiaamuna, koko sunnuntain levättyäni, tiesin kyllä, että tällä viikolla tuskin jaksaa hirveitä määriä asioita tehdä. Mutta tuumasin, että jos nyt jonkin jaksaa, niin puutöihin pitää mennä. Olen ihan mielissäni projektistani. Joten menin puutöihin, ja tiesin jo illalla, että tiistaina ei kyllä jaksa yhtään mitään, varsinkaan minkäänmoista sosiaalista kanssakäymistä. Pakko oli vielä lappuja kelaan ja sossuun, taas kuntoutustukihakemus, koska neropatit kelassa lähettivät hylkykirjeen. Ei minun työkykyni suinkaan ole alentunut. Muuten vain muutin asumaan tuettuun asuntoon jne. Mutta onneksi koko tiistaina ei tarvinnut jutella kenenkään kanssa. Ohjaajalle soitin että ei pysty, liian hapokasta.

Nyt on tilanne tämä. En uskalla kertoa ohjaajalle kovinkaan tarkkaan. Mutta en ole jaksanut siivota ainakaan kahteen viikkoon, vaikka otin nimenomaan asiakseni siivota kerran viikossa silloin kun tähän muutin. En ole nyt jaksanut pedata petiä, vaikka sekin on ollut sellainen uusi mukava juttu, mitä olen mielelläni täällä asuessa tehnyt. En ole jaksanut kokata muonaa, ryystän vain jotain lämminkuppisoppaa. Mitä enemmän olisi ryhmiä ja toimintaa, sitä vähemmän tunnen jaksavani. Nyt ei kiinnosta hevonhelvetin vertaa jutella naapureille ja ryhmien tyypeille, ei kiinnosta sosialisoitua ja opetella ihmismäistä käyttäytymistä. Yritän parhaani, mutta muuta en jaksa. Käytökseni muuttuu koko ajan tönkömmäksi, käytöstapani, puheeni. Hermoni lyhenevät ja pinna kiristyy. Aika paljon mietin kaikkia mukavia juttuja, joita tekisi mieleni tehdä, mutta sitten vain tuijotan eteeni enkä tee. Katselen nukkea, jonka tahtoisin kustomoida, mutten jaksa aloittaa. Aika paljon jaksan istua sohvalla ja tuijottaa ympärilläni olevia esineitä. Aika paljon jaksan rullata tumplöössä ja tapittaa silmät puoliummessa söpöjä videoita juutupessa.

Aika paljon mietin ikäviä juttuja itsestäni, aika paljon soimaan kaikkea mitä teen ja ajattelen, aika paljon välttelen peiliä, mutta sitten tuijotankin ja soimaan. Aika paljon on ristiriitaisia tunteita identiteetistä, itsestäni, kehonkuvasta, itseilmaisusta. Aika paljon ylianalysoin pääsemättä minkäänlaisiin lopputuloksiin. Aika paljon vähättelen kaikkea hiemankaan hyvää, varsinkin itseeni liittyvää.

Muistot vääristyvät, tai kirkastuvat, tai en minä tiedä. Ohjaajalla ei ole aikaa jutella. Ohjaajalle ei voi kertoa kun se jo pyyhältää muihin hommiin. Ketään muutakaan ei oikein ole.

Enkä uskalla soittaa isälle ja ottaa puheeksi erästä asiaa, jota vatvon päivittäin, ja joka pitäisi tosissaan ottaa puheeksi. Pitäisi selvittää. En uskalla enkä varsinkaan jaksa. Jos yritän ottaa puheeksi, purskahdan taatusti välittömästi itkuun eikä mistään tule mitään ja sitten hävettää. Ei oikeastaan hirveästi kiinnosta, mieluummin on ihasama ja annan koko asian olla. Voin mököttää yksin täällä eikä tarvitse mennä iskälään ottamaan asia puheeksi. Voin syödä karkkia ja yrittää olla ajattelematta itseäni. Ajattelen mieluummin sitä, kuinka mahtavia ja jänniä ja cooleja kaikki muut ovat.



Oikeastaan kai pitäisi nukkua. Laitan tähän kuvia sieltä Rukalta niin ei tarvi ainakaan alkaa vääntämään erikseen postausta siitä. Hyvät eväät oli repussa, mukava oli metsässä tarpoa, kauniita maisemia oli, hyvä keli, hyvä mieli, mutta sitten väsytti.




video










Rakensin pienen kivispiraalin.




Ihan super sekava postaus.


2 kommenttia:

  1. Paljon tsemppiä sinne suunnalle! Aina ei vaan jaksa. :( Nättejä nuo sinun Ruka-kuvat!

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.