sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Lost children

Torstaina oli se lääkäri. Äiti oli siellä mukana, ja kesti kaksi ja puoli tuntia koko homma. Lääkäri sanoi olevansa melko varma, että minulla on asperger, mutta toki menen vielä testeihin, jotta saadaan virallinen tieto. Luin kirjan Toisin, kirjoittanut Paula Tilli, kun ohjaaja lainasi sen minulle, oli kyllä aika mielenkiintoinen. Hoksasin myös, että ei minulla nyt kovin monen asian kanssa ole mitään suurensuuria ongelmia, niinkuin jokapäiväisessä elämässä, kuten joillakin muilla asperger-tyypeillä. Kai. Kirjoittaminen tuntuu nyt ihan hemmetin tönköltä ja epämukavalta.

Jostain syystä joka päivä vituttaa ihan armottomasti. Koko ajan kiukuttaa ja kiroiluttaa kaikki. Vielä viikko sitten luulin sen johtuvan nälästä, mutta eipäs ollutkaan. Vituttaa jos teen mitään ja vituttaa jos en tee mitään. On omituinen ahdistus koko ajan, ankeus, ahdistaa ja harmittaa ja surettaa ja vituttaa, aamusta iltaan ja yölläkin. Yritän keksiä jotain mielekästä tekemistä, mutta ihmistenkin seurassa oleminen on ihan kamalaa, tumblr ja koko netti on ihan kamala, eikä oikein mitään kehittävääkään jaksa tehdä. Olen käynyt tänään ja eilen ruokkimassa ja ulkoiluttamassa Teasean kisua taas, kun ne ovat poissa, ja ainoastaan kisun seurasta on tullut hetkellisesti vähän parempi mieli. (Riesaa ei vieläkään saa ajatella.)

Oikeastaan asioiden ostamisestakin tulee hetkellisesti vähän parempi mieli, mutta kisu auttaa tehokkaammin.

En kai sitten käy enää puutyöryhmässä, vaikka olinkin ihan innoissani projektistani siellä, ehdin jo aloittaakin sen. Mutta koska en saa mitenkään enää kyytiä sinne, ja tiedän jo ihan varmaksi, että aamulla en pääse sinne asti kävellen tai pyörällä (oma pyöräkin on vainaa), niin se kai siitä sitten. Sekin harmittaa ihan älyttömästi. Ihan sama vaikka joku vikisisi että olen laiska ja blaablaa ja pitää sen verran jaksaa ja blaablaa ja yrittäisit nyt edes ja blaablaa, koska se joku ei tiedä. Että minua ärsyttää kuinka ihmiset kuvittelevat hyvää hyvyyttään neuvovansa, avaavat nerouden arkkuansa, tuomitsevat ja kuvittelevat kaikkea eivätkä kuitenkaan tiedä mitään.

En osaa kirjoittaa mitään järkevää, en mitään. Olen syönyt tänään vaikka mitä, ihan oikeaa ruokaakin. Ei tämä kaikki voi johtua syömättömyydestä.

Ostin karkkia mutta ei tee kyllä yhtään mieli. Aioin yrittää paeta todellisuutta elokuvaan, mutta sekään ei oikein halunnut toimia. Nyt kai sain sen lopultakin tekemään niinkuin pitää. Kohta voin paeta. Ehkä. Jos se toimii.

Ohjaajani on ensi viikon lomalla ja sen tuuraajaksi tuli joku ihan uusi, joku ihan nuori tyär, minua nuorempi, mitä hemmettiä. En voi sanoa sille mitään enkä soittaa sille enkä pyytää siltä apua enkä päästää sitä tänne. Mitä hemmettiä.

En koskaan saanut puhuttua isän kanssakaan siitä mieltäni painavasta asiasta, ja nyt on kai jo liian myöhäistä. En jaksa mitään enkä tahdo mitään enkä jaksa enkä tahdo. Tai oikeastaan tahtoisin mieluusti mennä peiton alle itkemään.



PS: En oikein jaksa kirjoittaa blogiin mitään kuulumisia. Jos jostain syystä kiinnostaa, voi kai seurata instassa, sinne postaan melkein joka päivä, luulisin. Esimerkiksi en kai koskaan kertonut blogissa sitä, että leikkasin tukan ihan lyhyeksi, tai jotain. Enkä kyllä ole kertonut instassakaan sitä, kuinka helvetisti tämä tukka nyt minua ahdistaa. Ja niin edelleen. Mutta anyways.

5 kommenttia:

  1. Onnea diagnoosin saamiseen, se on tytölle niin paljon hankalampaa kuin pojalle. :| Paljon jaksamisia sulle, ja onnea hiusten takaisinkasvatukseen. :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tällä hetkellä näyttää ihan lupaavalta tämä homma ainakin. Hiusten kasvatus sen sijaan ei näytä :'(

      Poista
  2. Mullakin epäiltiin pari vuotta sitten ensin ADD ja sitten aspergeria. Kävin silloin ihan neurologilla ja neuropsykologilla. Mutta neuropsykan heittäessä aspergerEPÄILYN ilmoille tuumasin, että justiinsa, tää oli tässä sitten. Kaikki muutkin läheiseni sanoneet, että olen kaukana aspergerista. Itsekin ja äitini oltiin kovasti tuon ADD:n kannalla, mutta neuropsykologi kun ei sitä vahvistanut haastattelujensa päätteeksi.. Olisihan se ollut tavallaan hyvä jos olisi saanut vastauksia, mistä nämä ns. oppimisvaikeudet johtuvat, mutta kai se on kaikki sitten vain tätä mielisairautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla epäiltiin kans ADD:ta muutama vuos sitte, testeissä kävin, mutta ei se ollu sitten sitä. Se mitä olen aikasemmin mukamas kuvitellut tietäväni aspergerista ei käy minuun, mutta nyt kun olen lukenu vähän lisää ja tajunnu, että se on kaikilla erilainen ja tytöillä paljon hankalampi huomata ku pojilla, onkin tullu sellanen suuri ahaa-elämys. Siksi mulla sitä ADD:ta vähän epäiltiin, kun vaihtelevasti keskittymisvaikeuksia jne, mutta ei täyttänyt kriteerejä. Aspergeriin sen sijaan sopii hyvin melkein kaikki osat minun persoonallisuutta.

      Luin sellaista, että esim. lapsuuden traumakin voi muuttaa ihmistä niin paljon sillä tavalla, että se voi vaikuttaa ihan neuropsykologiselta jutskalta, vaikka onkin lopulta psyykkistä. Mutta sitä ainaki mietin usein, että ihmismieli on niin omituinen ja monimutkanen, miten jotku lääkärit ja psykiatrit ja muut saa siitä yhtään mitään tolkkua? o_O

      Poista

Penni ajatuksistasi.