Nightshade forests

Olen harrastanut BJD-nukkeja jostain suunnilleen vuodesta 2008 asti. Sen jälkeen minulle ilmestyi kolme nukkea, kunnes innostus hiipui ja harrastus unohtui laatikon pohjalle muutamaksi vuodeksi. Nyt se on yhtäkkiä yllättäen iskenyt taas kovempana kuin koskaan, ja sitten minulle vielä selvisi, että nykyään täällä Melankolisessa Mestassa on muitakin harrastajia. Oi aikoja, yritin joskus 2010 järjestää Rovaniemi-miittiä, enkä saanut ketään paikalle. Viimeksi olen siis ollut nukkemiitissä 2009 Oulussa, joten jo oli aikakin lähteä nuuhkimaan toisten nukkeloisia.

Viime sunnuntaina sitten vihdoin pääsin taas harrastusyhteisöön vähän niinkuin mukaan, ja oli kivaa. BJD:t eivät ehkä ole yhtä yleinen harrastus kuin lolita, mutta sieltäkin löytyy aika suuri yhteisö, ja paljon mielenkiintoista porukkaa. Eikä minua edes ahdistanut marssia noin vain jonkun tuntemattoman tyypin ovelle *pimpom* "onko tämä oikea osoite?" hengailemaan täysin ennestään tuntemattomien tyyppien kanssa. Minusta on tullut niin rohkea. Ylp. Ja siellä oli niin kauniita nukkeja. Ja niitä oli niin tyydyttävää katsella ja posettaa ja hypistellä, olisin jaksanut vaikka kuinka monta tuntia. Iltayhdeksään siellä menikin, koska aloitimme myöhään.

Onneksi muilla siellä oli hyviä kameroita, koska en tietenkään saanut mitään häävejä kuvia, joita olisin voinut laittaa tuonne nukkeblogini puolelle. Mutta tässä silti yksi yhteiskuva nukkeloistosta:

Ehkä kysyn lupaa julkaista omassa nukkeblogissa muutaman sitten, kun ne tyypit julkaisevat niitä. Jee, äkkiä lisää miittejä! Ja kesällä ulkomiittejä! Jospa saisin tuossa syksyllä säästettyä uutta nukkevahvistusta varten...

Tässä sitten vielä asu toissapäivältä. Pitkästä aikaa myös mustaa.

Meikkiin hain tietysti mahdollisimman luonnollista, neutraalia, huomaamatonta lookkia. Uudet tuuheat ripset osuivat ikävästi aurinkolaseihin.

 Viime postaus oli todella ankea ja yyh. En tahdo miettiä.

En nukkunut viime yönä kuin tunnin. Keittelin aamulla aikaisin nuudeleita kiljuvaan nälkään. Tilasin peruukin Helloconia varten, kohta on asu kasassa! Pitää miettiä vielä sukkia/sukkahousuja ja koruja, sekä askarrella loppuun tuo pääkoriste. Yritin aamusta katsella Halinallet-elokuvaa, mutta lopulta uni vei voiton ja nukuin muutaman tunnin. Jee upeakaunis lauantaipäivä menee tässä taas täysin hukkaan, mikä voittajafiilis. Jospa saisin tiistaina kyydin iskälään, voisin olla siellä koko loppuviikon sitten, niin saan pilkkiä ja olla ulkona. Iltapäivä tulee ja kohta aurinko paistaa suoraan näyttöön, silloin voisi olla hyvä hetki mennä kaivelemaan varastoa. Tarvitsen sieltä kirppissäkeistä jotain vaatteita, joita tuhota ompeluprojektiani varten, samalla voin katsoa, olisiko minulla mitään lahjoitettavaa huomiseksi, kun on Sampokeskuksessa hallikirppis ja siellä on myös HOPE Ry:n keräyspiste.

Tajusin eilen, etten ole kuunnellut Summoningia ties kuinka pitkään aikaan yhtään, lähinnä siksi, koska olen jo aikoja sitten ohittanut yliannostuksen määrän rajan, ja tarvitsin taukoa, jotta se maistuu taas. Ja ah. Nyt maistuu.

Ei se suotta ole yksi elämäni tärkeimmistä musiikillisista jutskista. Kuin kotiin palaisi.


Auringonsäteet ovat jo iiihan lähellä näyttöä! Varastoon siis.

-

Kuvasin tänään todella ahdistavan videon. Tiesin jo kameran nappia painaessani, että tästä ei todellakaan ole tulossa mitään sellaista, minkä uskaltaisin koskaan julkaista, mutta tarve saada asioita ulos oli suuri. Selitin kameralle melkein kaksikymmentä minuuttia painaen samalla käsiä kasvojani vasten ja itkien. Kuvattuani katsoin sen. Katsoin ahdistuksesta vääristyneitä kasvojani hämärässä ja kuuntelin takeltelevaa, sekavaa puhettani. Ja niin paino hartioiltani pikkuisen hellitti. Ihan vähän.

Erittäin raaka versio itsestäni, erittäin todellinen, harvinaisen paljas. Pelottava. En oikein ole koskaan ennen uskaltanut kohdata sitä puolta itsessäni. En uskalla ajatella sitä täydellistä toivottomuutta, joka toisinaan iskee, koska jos ajattelen sitä, se muuttuu todellisemmaksi, ja kun se piileksii sängyn alla, se voi iskeä useammin. Mieluusti haihattelen jossain keinotekoisessa turrutuksen maailmassa. Rullaan tumblöössä. Luen blogeja. Katselen sarjoja ja leffoja.

Ehkä minä joskus vielä opin oikeasti kohtaamaan sen kaiken pimeyden, mitä sisälläni asuu. Se asuu kai meissä kaikissa.

Tietenkin nyt monta tuntia jälkeenpäin tuota videoa on vielä vaikeampi katsoa. Siksi katson sitä. Yritän nähdä, yritän ymmärtää. Yritän kohdata minut silmästä silmään.



Yritän kirjoittaa enemmän yhdestä aiheesta, mistä änkytin videolla, tällä kertaa ilman itkua ja kirosanoja:

Olen ollut mielenterveyden hoidon piirissä yli kymmenen vuotta. Mutta plot twist: Autismista ei voi kuntoutua miksikään. En ole tarpeeksi mitään ollakseni mitään. En ole tarpeeksi paska jäädäkseni eläkkeelle, enkä tarpeeksi mahtavaupealoistavaihminen tehdäkseni elämälläni mitään, mitä maailma minun haluaa tekevän. Minulle lätistään "pitää alkaa miettiä elämän vaihtoehtoja" eikä minulle anneta kuin yksi ainoa vaihtoehto: opiskelu, ammatti, ura, työ. Sitähän ne meiltä kaikilta tahtovat. Sehän on ainoa asia, mikä nykyään tekee ihmisestä arvokkaan. Tiedän, etten ole kykeneväinen sellaiseen, enkä jaksa enää leikkiä niiden mukana. Jee kuntoudutaan. Aloitetaan taas joku työpaja ja kannustetaan ja "voi muttakun sinussa on niiiin paljon potentiaalia!!!" ja minä syötän niille valeita ja ne syöttävät minulle valeita.

Jos murrun, romahdan, ja sanon ääneen "auttakaa joku minua", niin kyllähän se tiedetään, mitä se apu on. Sitä samaa kuin ennenkin. Lääkkeitä, osastoa, lääkärien hymistelyä, ohjaajia, kuntoutusta, ja niitä työpajoja. Taistelen tässä kovasti nyt sen eteen, etten lisää joka väliin turhia kirosanoja, jotka yrittävät väkisin löytää tiensä näppäimistölle. Ehkä lukija ymmärtää ilman niitäkin. Kukaan ei voi auttaa minua, siinä jutun juoni. Spoiler. Kukaan ei voi myöskään auttaa sinua. Noin niinkuin yleisesti. Oikeasti. Voin vain istua hämärässä itkemässä ja yrittää auttaa itseäni, silloin kun pystyn, ja kun on pakko. Niin kauan kuin vain suinkin pystyn. Pakko uskoa siihen, että pystyy yhä, onhan tähänkin mennessä pystynyt. Mikään hoitokontakti tähänastisessa elämässäni ei ole varsinaisesti ollut minulle avuksi. Eikä mikään lääke, ei todellakaan. Olen käynyt varmaan kymmenillä eri ihmisillä juttelemassa ja kertomassa samat asiat. Ja ne sanovat samat asiat kuin muutkin. Jotkut niistä ovat oikeasti kiinnostuneita, ja niiden kanssa on ihan hauska jutella, ja joskus siinä jutellessa tajuaakin jotain uusia asioita, mutta ei mitään kovin kummoisia ja suuria. Ei oikeasti. Toisaalta vaikea spekuloida, missä tilanteessa olisin nyt, jos en olisi koskaan ikinä käynyt yhtään missään. Paniikkihäiriöstä olisin selvinnyt, sen tiedän ainakin. Pelko oli elämäni suurin voima todella kauan. Siihen en ole saanut yhtään mitään apua koskaan, en hakenut, en paljastanut, en osannut, mutta autoin itseäni, ja olen nyt sen herra. Ainakin suurimman osan ajasta. Masennuksesta en ehkä olisi selvinnyt tähän asti. Se on mahdollista. Keskustelu itsessään, tunne siitä että edes joku kuuntelee, kyllähän se auttaa pakostakin, vaikkei sitä huomaisi. Mutta miten kaikki olisi voinut mennä, sitähän emme saa koskaan tietää.

En yksinkertaisesti näe itselläni mitään tulevaisuutta. En pysty toteuttamaan haaveitani, enkä esittämään tavallista uranaista tai yh-äitiä tai mitä ikinä, en pysty luomaan itselleni mitään. Minulle ei ole mitään. Tämä nyt vain on sellainen karu totuus, joka minulle on tässä viimeisen vuoden aikana paljastunut. Lähtiessäni Liminkaan kouluun, olin toivoa täynnä. Voi minua sinisilmäistä parkaa. Luulin, että tästä se elämä lähtisi kohti nousua ja saisin vihdoin jotain otetta jostain todellisesta. Kuinka mukavasti toivo murskautuukaan kantapään alle kuin pieni koppakuoriainen.

Vanhemmat ihmiset, sellaiset viisikymppiset, oikein mielellään nauravat kaikille heitä nuoremmille, että vooi sinua nuorta, sinulla on kuule vielä koko elämä edessä. Voin niin kuvitella, kuinka kuka tahansa minua vanhempi nauraa ja pilkkaa. Voi kuinka noloa ja naurettavaa, ja "kyllä se mieli vielä siitä muuttuu". Entä sitten vaikka tulevaisuus lopulta toisikin jotain? Tällä hetkellä tuo pieni mahdollisuuden poikanen ei paljon lämmitä. Tällä hetkellä minun pitäisi suunnitella ja olla toiveikas ja tarmoa täynnä. Tällä hetkellä tahtoisin vain kävellä metsään enkä ikinä tulla takaisin. Tällä hetkellä, näillä tiedoilla, tulevaisuudella ei ole minulle mitään.

Vaikka kuinka ajattelen unelmiani ja yritän manifestoida niitä lipumaan kohti minua, vaikka kuinka tarkkaan suunnittelen, tällä hetkellä ne eivät lähesty lainkaan. Näillä eväillä ne vain ajautuvat kauemmas ja haihtuvat,  ja minun on koko ajan hankalampi kuvitella ne päässäni. Minkä värinen sen unelmatalon pitikään olla? En enää näe mielessäni kuvaa siitä elämästä, jota tahtoisin elää. En näe reittiä sinne, enkä tunne itsessäni voimia pyrkiä kohti sitä. Ja juuri tällä hetkellä... millään helvetinperkeleensaatanan kannustuspuheilla ja valheilla ja kuntoutuksella ja lässytyksellä ei ole mitään väliä. Tällä hetkellä tulevaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa, on vain tämä hetki, ja juuri nyt edessäni ei ole valaistua polkua. Ehkä tuolla pimeässä odottaakin rotko, kukapa tietää. En kai voi käpertyä peiton alle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, mutta en todellakaan tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. Mitä muuta voisin tehdä? En näe. En näe täällä pimeässä.

Huastettu

Jee sain pitkästä aikaa tämmöisen haastepalkinnon. Nukkehullu S sen minulle soi, kiitosta vaan!


Säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.

2. Laita palkinto (kuva) blogiisi.

3. Vastaa palkinnon antajan esittämiin 11 kysymykseen.

4. Nimeä 5-11 blogia joilla on alle 200 lukijaa.

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat vastaavat.

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.



Kysymykset:
1. Mitä eläintä muistutat eniten?
- Aika hankala kysymys. Minä ja kisuni muistutamme kyllä toisiamme kovasti luonteeltamme, yleensä kissat eivät ole niin paljon samankaltaisia kuin minä. Yleensä kysytään vain, että mikä eläin haluaisit olla, ja siihen on helpompi vastata. En minä muistuta mitään eläintä, kai.

2. Harrastukseesi liityvä valediagnoosi? (Esimerkiksi minulla "nukkehullu")
- Roinaharakka

3. Saat valita vain yhden tyylin. Miten pukeutuisit loppuelämäsi?
- Kuin kummitus

4. Lempi aikakautesi (Esim 2010-luku)
- Kyllä se on edelleen se 80-luku. Joo historialliset aikakaudet on jänniä, mutta mikään ei vedä vertoja vanhalle kunnon kasarille.

5. Mistä olet huolissasi tällä hetkellä?
- No juuri viime aikoina olen ollut jostain syystä kovasti siitä huolissani, että varmasti kuolen ihan pian. Ihan kohta minulta löydetään jokin tappava sairaus. Sitten joudun myymään kaiken omaisuuteni ja lähtemään matkalle etsimään itseäni ja tarkoitusta viimeisille päivilleni. Kuulostaa uuvuttavalta. Muistakaa tämä ennustukseni sitten, kun kirjoitan blogissa, että nyt se sairaus on löydetty.

6. Ensimmäinen tapaaminen nukkejen (Tai muun harrastuksen) kanssa?
- Tämmöinen ylipäänsä leluista innostuminen alkoi My Little Poneista. Olin ehkä 16- tai 17-vuotias, kun näin kuvia kustomoiduista poneista jossain, ja ne olivat niin upeita, että päätin kokeilla samaa itsekin. Kustomoin pari lapsuuden poniani ja ostin pari uutta kustomoitavaksi, silloin myytiin vielä niitä G3-poneja kaupoissa. Myöhemmin tämä innostus muuttuikin ponien keräilyksi... sitten se levisi BJD-nukkeihin... ja pehmoleluihin... ja 80- ja 90-lukujen leluihin... ja Monstereihin. Ja niin edelleen! Ja nyt on paljon roinaa argh.

7. Mikä sinusta tulee "isona?"
- Yyh. Ei varmaan mikään koskaan. On minulla haaveita siitä, mitä tarkalleen tahtoisin tehdä, ja millaisen talon ja kotipaikan tahtoisin, mutta en halua tehdä ammatikseni sitä mitä haluan tehdä. Jos minä en kuolekaan ihan kohta, ja oikeasti kasvan isoksi, minusta tulee varmaankin köyhä.

8. Millainen olit alle yläasteikäisenä?
- Kaikkitietävä ärsyttävä tietosanakirja ja neiti näppärä ja sosiaalisesti hyvin hukassa.

9. Mitä inhoat?
- Vastatuulta! Aikaa! Aikuisten juttuja ja velvollisuuksia!

10. Sanoja, joita et siedä?
- On paljon paaaaljon sanoja, joista pidän kovasti. Vaikeampi on keksiä sanoja, joita en siedä. Hmm. Ehkäpä ultimaattinen/ultimaalinen. Olen ihan sekaisin noiden sanojen kanssa. Inhoan molempia, enkä halua käyttää niitä, ja olen lukenut ristiriitaista tietoa siitä, kumpi on oikein, ja nyt mielestäni molemmat ovat väärin ja kamalia.

11. Mihin ihastuit viimeksi? (Ei tarvitse olla ihminen)
- Täytettyihin paprikoihin. Sain aikaiseksi hyvän reseptin vihdoin, ja nyt voisin syödä niitä melkein joka päivä. Vanhoihin Bratz-nukkeihin. Kimaltelevaan vaaleanvihreään nalleen kirpparilla.


En oikein tiedä taaskaan, ketä haastaa.

Ehkäpä Hipsta Lobstan Lind ja Ilar tahtoisivat tehdä?
Kiinnostaisikohan Rotta Ruususta aka Petraa?
Tai EverMonsteria aka Marikaa?

En keksi enempää. Saat vastailla näihin kysymyksiin, jos tahdot, vaikken maininnutkaan sinua!

Kysymykseni:
1. Mitä harrastit lapsena?
2. Uskotko kummituksiin?
3. Paras jäätelömaku?
4. Mikä on bravuurisi keittiössä?
5. Onko sinulla fobioita?
6. Paras väriyhdistelmä?
7. Mihin kuluttaisit miljoona euroa, jos sinun olisi pakko tuhlata kaikki yhden päivän aikana?
8. Mikä on tähänastisen elämäsi suurin tai itsellesi tärkein saavutus?
9. Jos sinulla olisi oma yksisarvinen, miten nimeäisit sen?
10. Kuvaile unelmatalosi.
11. Kun käyt nukkumaan, mihin asentoon asettaudut ensimmäisenä?



Jahas siinäpä tuli.

Here, have another

Kirjoitin ensin postauksen loppupään ja nyt taistelen saadakseni tämän edes aloitettua jotenkuten. Olkoot. Lineaarisuus ei selvästikään ole minun juttuni.

Näin unta jossa kuvottavat haisevat vanhat karvaiset läskit ukot, jotka olivat vampyyreita, pitivät vankinaan sievää nuorta ihmispoikaa, veripankkinaan ja seksiorjanaan. Minä rynnin sisään kun ne olivat juuri joukkoraiskaamassa poikaparkaa, puukotin ne kaikki ja pelastin sen pojan. Puukottaminen on toistuva teema unissani. Siitä kuuluu jännä ääni, kun pitkä veitsi työntyy kylkiluiden väliin.

Olen myös yleensä unissani taistelija, toimija, pelastaja, selviytyjä, enkä juuri koskaan uhri. Paitsi ehkä silloin jos uni on enemmän emotionaalinen kuin toiminnallinen. Alitajunnassa tapahtuu kaikenlaista.

Ja sitten se video

 Olin äsken pesemässä meikkejä ja mieleeni tuli joku aihe mistä halusin kirjoittaa, mutta se meni ohi ja nyt en muista mikä se oli, sen sijaan mieleen tulvii vain angstia ja lässynläätä ja valivalia ja ahjavoita. Iski ihan yhtäkkinen epätoivo, taas omituinen ikäkriisi ja ahdistus nykyhetkestä ja tulevasta. Äh. Screw this.


Tunnen taas kovin vahvasti sen, kuinka aika kuluu nopeammin minun ulkopuolellani kuin sisäpuolellani. Ulkokuori alkaa jo rapistua ja kaikki muut ihmiset ympärillä vanhenevat hälyttävää vauhtia, minun sisälläni kuitenkin on yhä elämän kevät, kaikki on aina vain sitä samaa alkua. Tai ei oikeastaan. Jotain, ajatonta. Muuttumatonta. Ei ole alkupäätä eikä määränpäätä. Jos olen ollut tällainen aina, jos muutun paljon hitaammin kuin muut, miten sitten? Kymmenen vuoden päästä? Kymmenen vuotta sitten pääsin yläasteelta. Kymmenen vuoden päästä olen 35 ja minusta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minulta hyväksytään omana itsenäni olemista.

Esimerksiki äiti fiksusti kysyi, ovatko autistiset piirteeni voimistuneet viime aikoina?! Ei, eivät ole. Tiedän tasan tarkkaan miksi joku haluaa kuvitella niin. Kun olin nuorempi, minulta ei odotettu niin paljoa. Lapselta ei odoteta paljon mitään. Teini nyt saa olla vaikka millainen, eikä siltäkään paljoa odoteta. Mutta auta armias jos kehtaat olla vääränlainen vielä aikuisenakin! Sitten sinussa onkin vikaa, jotain mikä pitää korjata. Eihän nyt aikuinen voi olla tuollainen, herramunjee sentään. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!

Jos on yksi asia mitä vihaan eniten, se on ehkäpä aika. Minä pelkään ja vihaan aikaa niin paljon, ja se tuntuu kumminkin ihan naurettavalta, koska mitä meillä olisi ilman aikaa? On vaikea kuvitella olemassaoloa ilman aikaa. Ja silti olen varma, että olemassaolo ilman aikaa on jotain, missä minun kuuluisi olla. Koti.

Aika on perseestä. En pysty ymmärtämään sitä, en saa siitä otetta, en saa sitä mahtumaan pieneen päähäni millään tavalla. Miksi pitää olla aikaa? Yksi lempiaiheitani scifileffoissa on aikamatkustus, tai ehkei niinkään ajasta A aikaan B kulkeminen, vaan ajan vääristyminen. Aika menee limittäin ja kierteelle ja moninkertaistuu, eikä mikään enää käy järkeen, koska ihmismieli parka ei ole tehty sellaista varten.

Vaikea kuvailla tätä kaikkea. Sitä paitsi mitä enemmän kirjoitan ja mietin, sitä ahdistavammaksi kaikki käy. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän haluaisin heittää tietokoneen parvekkeelta alas ja karata metsään ja kuolla jonnekin kauas ojanpohjalle.

En vain saa käsitettyä sitä, vaikka kuinka yritän ja sätin itseäni ja taistelen, siis sitä, että minun kuuluu olla matkalla elämän alkupisteestä elämän loppupisteeseen. Minun kuuluu matkan aikana kasvaa ja oppia ja aikuistua ja tehdä elämälläni jotain ja ymmärtää ja hyväksyä. Ja sitten kuolla pois heippakiitti, kivakunkävit, se siitä. Ei aika vain voi mennä sillä tavalla. Ei se mene. Kuvittelette vaan!

Eikä minua kiinnosta yhtään tippaa, miksi ja miten sen kuuluu mennä ja miksi ja miten muut kuvittelevat sen menevän. Oksettaa. Toivoisin jo pääseväni seuraavaan vaiheeseen, sykliin, kierteeseen. Vastaukset selviävät vielä. Sitten siellä. Niin ja totuus on tuolla jossain.

Tell me how do I feel

Pitää laittaa blogiin.

Jee.

Suunnitelmissa olisi harjoitella omituisempien  meikkilookkien luomista. Meikki on hauskaa ja jännää.

Inspistä voisin yrittää vetää vaikka tästä tyypistä (!!<3!!) koska Luca ja sen taide on ihan mind blowing.

En jaksa kirjoittaa mitään. Pitäisi ommella loppuun tuota keskeneräistä hommaa joka lojuu lattialla ja tehdä nukelle uusi naama ennen sunnuntain nukkemiittiä. Ei jaksa äh.


Kuvasin kyllä tänään videon, ehkä teen toisenkin blogipostauksen tässä vielä.

Chew chew chew chewbacca

Taas on aspergeriin liittyvät asiat mietityttäneet. Tällä kertaa stimming, mitä ikinä se sitten voisikaan olla suomeksi. Tic on ehkä tutumpi termi, sitä käytetään kai enemmän tourettesta puhuttaessa, kun tarkoitetaan sellaisia fyysisiä juttuja, vaikkapa nykäyksiä. Stimming taas on enemmän autismiin liitettävä termi, vaikka oikeastaan sitä esiintyy joka ikisessä ihmisessä. Esimerkiksi kun puhut ihan innoissasi jostain, saatat ojennella sormia tai heiluttaa käsiä, tai tehdä ilmeitä. Sitä se on. Autisteilla se on voimakkaampaa, ja sitä esiintyy kaikenlaisissa tilanteissa, ja se on elintärkeä tapa purkaa paineita, kun tunteet pakkautuvat sisälle ja maailma on ylitsevuotavan läsnä. Siihen kuuluvat myös esimerkiksi vaikka se kuuluisa tapa hakata yhtä ainoata pianon kosketinta tuntikaupalla, tai edestakaisin heijaaminen. Tai mikä nyt ikinä, mihin tahansa aistiin liittyvä tapa. Se tuottaa jonkinlaista mielihyvää ja auttaa keskittymään tai rentoutumaan. Nyt kun olen lukenut aiheesta vähän enemmän, olen taas kiinnittänyt huomiota itseeni ihan uudella tavalla, ja tunnistanut kaksi tärkeää stimming-tapaa itselläni.

Ensinnäkin minä puren huulieni ja poskieni sisäpuolia, ja samalla imeskelen niitä. Koko ajan. Tälläkin hetkellä. Välillä puren hellemmin, lähinnä pidän nahkaa hampaiden välissä. Välillä revin ihon ohutta ulointa kerrosta hampailla tauotta, niin että se repeää joka puraisulla. Siitä syystä poskissani on ikuiset viivat hampaiden kohdalla, sellaiset arpikudoskohoumat. Ja siitä syystä alahuuleni sisäpuoli on aina kipeä ja arpirypyläinen. Olen tehnyt tätä aina, enkä voi lopettaa sitä. Se on jostain syystä jotenkin tärkeä tunne, se kun iho pikkuisen repeää.

Toinen tapani on tärisyttää oikeaa jalkaterää. Teen sitä rentoutuessani, yleensä jos löhöän sohvalla tai makaan sängyssä. Se auttaa rentoutumaan ja purkamaan levottomuutta pois. Pystyn tärisyttämään vain oikeaa jalkaterää oikealla tavalla, tarpeeksi nopeasti.

Molemmat ovat tapoja, joita en tee tietoisesti. Yritän kuitenkin hillitä pureskelua julkisilla paikoilla, koska naamani vääntyilee hassusti sitä tehdessäni...

Tunnistan itsestäni muitakin tapoja, mutta ne eivät ole niin tärkeitä ja selviä. Esimerkiksi varpaiden naksuttelu, mukavan tuntoisten esineiden sormenpäillä hinkkaus, ja sellainen vaikeasti selitettävä päänahan räpläys, öh, jonkinlainen.

Ei minun pitänyt kirjoittaa noin tarkasti tästä, vaan jutun idea oli nyt siis se, että tuo pureskelu jonkin verran häiritsee minua. Tai ainakin se, että leukalihakset ovat jumissa ja suu kipeä ja hampaitakin joskus kolottaa. En ole koskaan jyrsinyt mitään esineitä, en kynänpäitä enkä edes kynsiä. En tainnut imeä peukaloakaan lapsena yhtään. Tuumasin viime yönä, että voisi olla terveellisempää opetella käyttämään jotain esinettä tähän tarpeeseen, jotta suunsisäinen iho edes saisi vähän levätä. Otin vesimukistani pillin ja jyrsin sitä, ja se onkin tuntunut ihan mukavalta. Ratkaisu se ei kuitenkaan ole, joten aloin pohtia, millaisia tähän nimenomaan tarkoitettuja esineitä markkinoilla voisi jo olla. Ensimmäisenä mieleeni tuli tutti, vaikka se onkin tarkoitettu imeskelyyn eikä pureskeluun. Kirjoitin tumblr-blogiini postauksen, ja sain muutamalta tyypiltä viestejä, hyviä neuvoja. Ilmeni, että on kuin onkin olemassa juuri stimmingiin tarkoitettuja esineitä pilvin pimein, erilaisiin tarpeisiin, ja oi kyllä, myös pureskeluun. Ja niistä on tehty sellaisia, että niistä ei ulkonäöltä arvaa, että ne ovat muutakin kuin koruja. Sain linkin amazon.comiin erääseen hyvältä vaikuttavaan tuotteeseen, mutta myyjä ei tietenkään postita Suomeen. Etsin jotain vastaavaa ebaysta, löysin, ja tilasin.

Se on pelkkä silikoninen kaulakoru. Tämä ei kylläkään ole ihan yhtä cool kuin se, minkä sieltä amazonista olisi saanut, mutta kelpaa toki. Sitä voi käyttää vaikkapa vauvan kanssa, joka saa hampaita, tai sitten stimmingiin. Löysin onneksi mintunvihreän. Eikä maksanut paljon.

En ole varma ollenkaan, auttaako se, kun en tosiaan ole tottunut mihinkään ylimääräisiin esineisiin suussani. Päin vastoin se saattaa vain ällöttää minua. Mutta pianhan se selviää.

Siihen asti jyrsin tätä kärsinyttä pilliäni.


Tulipa wall of text taas kerran, pahoittelut.