Hitaus

Ideoita blogiteksteihin tulvii taas päähän. Mikä helpotus, luulin jo, että kirjoittaminen ei enää koskaan onnistu, ja seitsemän vuotta vanha blogini on nyt loppuun kulutettu ja kaikki on mennyttä, omaan ylidramaattiseen tapaani. Pitää vielä vähän etsiskellä jonkinlaista rytmiä ja rutiinia, kovasti paljon on ajatuksia ja ideoita, mutta vaikeus saattaa niitä ymmärrettävään muotoon.

Nyt kun en enää asu tukiasunnossa, kotonani käy psykiatriset sairaanhoitajat noin kerran viikossa. He auttavat minua siivoamisessa ja tiskaamisessa, välillä varaavat minulle lääkärinaikoja tai muuta sellaista. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi itse siivota tai tiskata, tai ettenkö pystyisi soittamaan itselleni lääkärinaikaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty asioihin, joko ahdistuksen, masennuksen tai jonkin muun ongelman takia. Minä en ole tällä hetkellä masentunut, enkä juurikaan ahdistunut, pystyisin siis teoriassa tekemään kaikenlaista. Mutta sitten on olemassa executive dysfunction, josta suomeksi puhutaan toiminaanohjauksen ongelmina, ja autistic inertia, jolle ei tietääkseni ole suomenkielistä vastinetta, joten kai se sitten on vain autistinen inertia.

Varmasti jokaiselle on jossain määrin tuttu se tunne, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei vain saa tehtyä. Varsinkin, jos olet koskaan sairastanut masennusta, tilanne on taatusti hyvinkin tuttu, ja sitä seuraavat itsesyytökset ja häpeä. Olen ollut masentunut yhteensä useita vuosia elämästäni, joten masennusta on ollut helppo syyttää monenlaisista vaikeuksista. Mutta se ei tietenkään selittänyt, miksi samat vaikeudet ovat olleet läsnä jo lapsena.

Luulin koko ikäni, että minun täytyy vain olla laiska, ja tietysti tyhmä, koska en keksi itse ilman eri kehotusta, mitä minun pitäisi tehdä. Seison aina tumput suorina kun muut hyörivät, enkä osaa tehdä mitään, ellei joku pysähdy ja sano minulle, että voitko hoitaa tuon jutun. Varmasti monet muutkin ovat pitäneet minua laiskana ja tyhmänä, siitä ei ole epäilystäkään, ja noh, pitävät tietysti vieläkin. Ihmiset olettavat vieläkin, että ymmärrän automaattisesti tehdä jotain, mikä ei normaalisti kuulu päivärytmiini. Jos menen vaikkapa sukuloimaan äitin kanssa tädin luo, ja keittiössä on monta ihmistä puuhaamassa porukalle ruokaa, tahtoisin, että joku käskisi minun tehdä salaatin, koska muuten istun rauhassa lukemassa suomatta salaatille ajatustakaan. Jos olen isän luona, jonkun pitäisi sanoa minulle, että tyhjennä ja täytä tiskikone, koska muuten se hyvin todennäköisesti unohtuu. Vaikka näkisin selvästi, että koneessa on puhtaat astiat, se tieto ei mene jakeluun asti niin, että tajuaisin alkaa tyhjentää konetta. Minulla ei ole tistikonetta, nämä puuhat eivät kuulu normaaliaarkeeni, joten minun maailmassani niitä ei ole olemassa, ennen kuin joku muistuttaa. Viimeksi kävi niin, että luin lehdestä jostain asiayhteydestä sanan tiskikone, ja sitten muistin, että hei siinäpä olisi minulle homma.

Olen koko ikäni kokenut valtavaa painetta, stressiä ja häpeää tästä kaikesta.

Kun minut lapsena laitettiin siivoamaan oma huoneeni, päätin järjestellä laatikot, ja tyhjensin ne kaikki lattialle. Ilta pimeni, ja laatikon sisällöt olivat yhä lattialla, koska unohduin tekemään jotain aivan muuta. Sain haukut, ja sitten äiti siivosi huoneen puolestani puolessa tunnissa. En koskaan onnistunut itse siivoamaan omaa huonettani, ja ajan myötä se alkoi ahdistaa minua. Toivoin, että minulle olisi annettu enemmän aikaa, ja apua, sen sijaan että tehtäisiin kaikki puolestani. Äiti oli jotenkin ottanut asiakseen tehdä moniakin asioita puolestani, sen sijaan että auttaisi minua tekemään itse. Tästä on käyty vielä nyt aikuisiälläkin monet väännöt, enkä tiedä, onko tuo tilanteen koko laajuus vieläkään äitille oikein auennut. Jos minun on ollut vaikea mennä jonnekin tai soittaa jollekin, äiti on hermostunut heti, ja tehnyt sen puolestani. Se on hänelle helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin odotella sitä, että saisin kerättyä rohkeutta tai energiaa tehdä the thing itse. En usko, että äiti on koskaan hoksannutkaan, kuinka paljon hallaa tuo tyyli toimia on tehnyt henkiselle kasvulleni ja itsetunnolleni.

Oikeastaan isä teki ihan samaa silloin, kun asuin vielä siellä. Antoi minulle tehtäväksi koota puupino, minun oli vaikea keskittyä, homma venyi, ja isä teki sen puolestani, paheksuen. Nyt näen, että tuollaiset hommat onnistuisivat minulta helpommin, jos joku olisi siinä mukana. Tulee sellainen epämääräinen olo, että ehkä minun olisi pitänyt syntyä kaksosparin toiseksi osapuoleksi. Sitten olisi aina joku, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikki hommat. (Paitsi että muuten viihdyn aina parhaiten yksin.)

Miten olisin silloin voinut tietää, missä vika, tai miten vanhempanikaan olisivat voineet? Olen tajunnut näitä juttuja vasta nyt, ihan äskettäin. Ahdistus vain kasvaa siitä, jos kuvittelen, etten pysty tekemään jotain, ja jonkun on aina tehtävä se puolestani. Muutun aina vaan kyvyttömämmäksi, haluttomammaksi, ja luottamus siihen, että osaan ja pystyn itsekin, putoaa pakkasen puolelle. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin apatiaa ja ankeutta.

Olen kyllä myös ihan oikeasti välillä laiska. Niinhän me kaikki. Osaan jo melkein tunnistaa toisistaan sen tunteen, kun laiskottaa, ja sen kun ei vain onnistu. Laiskotukseenkin voi tosin auttaa se, jos joku on tukena ja apuna.

Joskus hoitajien tullessa olen niin väsynyt ja kyvytön, etten saa tunnin aikana tehtyä juuri mitään, ja toisinaan taas saan hoitajien läsnäolosta energiaa, jonka avulla imuroin koko asunnon oikein mielelläni ja helposti, joka ikisen nurkan ja lipastonalusen ja listojenkin päältä. Mutta sekin imurointi siirtyisi varmaan seuraavaan päivään, ja sitten sitä seuraavaan, jos hoitajat eivät olisi paikalla. Niin minulle on aina käynyt. Ja se on kai vain pakko hyväksyä.

Olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa toiminnanohjauksesta ja autistisesta inertiasta, mutta tämä on nyt jo ihan kauhea tekstiseinä. Äh.